Elämäntapaindiana ja muuta matkalla bongattua

Nyt on sellaista junalukemista (Simon Sinek), että välillä pitää ihan lepuuttaa silmiä kanssamatkustajissa. Ja kaikkea ihmeellistä sitä sitten tuleekin huomanneeksi.

Tänään silmiäni ilahdutti muiden muassa elämäntapaindiana. Siis ilmi elävä Indiana Jones, mutta nuorempi ja nätimpi. Ihan ensimmäisenä osuivat silmiini Indianan karvaiset sääret. Aivan oikein!

Karvasääret marraskuussa saivat jo varttuneemmankin tädin nostamaan katseen uteliaana ylöspäin. Savannihenkiset polvipituiset housut oli tällä sankarilla ja kengätkin jotensakin mokkasiineja muistuttavat. Tosin niiden matalasta varresta orastivat pirtaraitaiset sukanvarret ja nyörit. Hauska näky. Eikä se näky siitä lainkaan huonommaksi tullut ylös edetessä. Pusakka oli ja huivi kaulassa tietysti ja se hattu. Lierillinen ja ruskea, ei kuitenkaan nahkainen, vaan aivan oikea huopahattu, jossa nauha leuan alta löysästi rinnalle asettuva.

Korvissa oli tällä modernilla Jonesin pojalla nappikuulokkeet. Olisinpa halunnut päästä kuulemaan mitä oli tuo musiikki, joka sai poikapoloisen pysymään lämpimänä syksyisen kosteassa kelissä kevyessä vaateparressaan.

Törmäsinpä matkalla myös vakisoittajaani, pikisilmäiseen hymyveikkoon, joka kurttuaan kuristelee asematunnelissa.
Sama laulu se aina soi, mutta menee siinä nuotilleen "Pariisin taivaan alla soi laulu näin laa..." ja sen jälkeen jotakin aivan tunnistamatonta luritusta.

Kerran viikossa näyttää tämä veikko pitävän soittotuntia matkani varrella, muina päivinä vissiin muilla raiteilla. Ainakaan ei kolikoiden määrästä voi ajatella, että niillä lopun viikkoa leveästi elelisi. Hänelle, ja miksei Indianallekin, on onni, että talvi on leuto. Eipä palellu sormet - eikä sääret.

Mansikkainen marjaseminaari - purkkivitamiinit väistykööt

Mahtava oli taas Puutarhanaisten juhlaseminaari Allergiatalossa. Se antoi runsaasti tietoa kotimaisten marjojen ja hedelmien terveyshyödyistä. Mukavaa oli saada tietää, että aivan hyvällä syyllä voi jättää kauppojen gojin (eli pukinpensaan) ja mulperin marjat hyllyyn ja keskittyä omien kotimaisten marjojen tarjontaan. Jos vielä itse viitsisi poimia, niin varmasti tulisi hyvää oloa vähintäänkin tuplasti.

Eikä tarvittavat määrätkään niin valtaisia olleet, 100 grammaa mustikoita päivittäin. Kyllä sen hyvin voisi lautaselleen laitella. Omenoita 2(-5, lajikkeesta riippuen) päivässä riittää antamaan virkeyttä ja pitämään kolesterolitason aisoissa. Hyvä tietää tuokin.

Selkeänä ohjeena jäi mieleen: mustikkaa aivoille ja silmille, tyrniä iholle ja mansikoita sydämelle sekä verisuonistolle.

Lapsuudesta muistan monet puolukkareissut lampien kallioisilla rinteillä, kun aurinko paistoi ja ilma oli raikas. Jännittäviä olivat myös retket lakkasoille, joilla sai varoa putoamista suon silmäkkeisiin. Kyllä minä niistä lapsuudessa tykkäsin, teininä en niinkään. Nyt pitäisi ehkä taas kokeilla...

Oman pihan marjoista olen keitellyt keitot silloin kun marjat ovat kypsyneet. Syömämarjoina olen pyrkinyt niistä eroon pääsemään, kun pakaste pursuilee kaikenmoista muuta, kuten wokkivihanneksia ja lohkoperunoita... Pitäisi varmasti ottaa niskasta itseään kiinni ja ensi kesän marjasato pakastaa purkkeihin ja purnukoihin talven varalle. Mustaseljaa olen sentään minäkin mehuiksi asti hyysännyt, tosin tänä syksynä keittelin kiisseleitä, marjojen foolihappopitoisuus on aivan omaa luokkaansa. Nyt osaan niitä kunnioittaa entistä paremmin, enkä päästä loppusatoa enää rastaiden suuhun kuten kävi tänä syksynä.

Tarmon puuska tuli tarpeeseen - piha siistitty

Vihdoinkin viikonloppuna oli sellainen keli ja mieli, että sain lähes kaikki talvea alustavat pihan siistimiset tehdyksi. Kurtturuusujen osalta jäin taas arpomaan, että leikkaanko vaiko en. Tulevan viikonlopun osalle jää tuo päätös. Muuten on pensaat parturoitu ja pystyyn kuivaneet syysleimujen, liljojen ja malvojen varret siistitty ja kompostiin kiskottu.

Valtavina limaisina lonkeroina pitkin maata makailevat kurjenpolvien lehtirönsyt myös kuritin, leikkasin pois ja harvensin vähempiin. Kaikkea en ottanut pois, että jäisi edes jonkin verran pakkassuojaa maata vasten, jos vaikka käy niin, ettei lunta tulekaan ennen kuin pakkanen ennättää.

Todella suloiselta näyttää nyt pihalammikon pinta. Ilmat ovat olleet niin viileät, että vesi pysyy kirkkaana ja lehdetkin ovat jo puista karisseet, niin ettei uutta möhnää enää lammen pintaan sada.

Kaikki viime viikolla satanut räntä ja lumi on poissa, eikä kestänytkään maassa kuin yhden illan seudun, ja lämpötilat leppeät.

Juuri tänään ei vettä tullut, mutta useana päivänä on tihkuttanut ja sumua piisannut. Sen sijaan tänään, töihin saakka päästyäni, alkoi aurinko paistella ja todella kaunis aamupäivä saatiin kokea. Puolen päivän jälkeen valtasi taivaan taas tuttu marraskuinen harmaus.
Toivottavasti keli pysyy kirkkaana, sillä huomenna on edessä suuri päivä. Kaiken syksyä valmisteltu Puutarhanaisten Hedelmät ja marjat -juhlaseminaari on vihdoin käsillä. Kyllä tulee varmasti loistava tapahtuma, niin paljon on ilmoittautuneita ja hienoa ohjelmaa tiedossa. Innolla odotan.

Ensilumi, tai paremminkin loska, satoi

Tänään satoi ensilumi. Aamu kuuden uutisista sai jo kuulla, että Hangon kohdilla on lumisaderintama tulossa Helsinkiä kohti ja niinhän se hiutaleita heitteli. Ensin pieniä, sitten jalkarättejä ja vihdoin vesiräntää räimitteli.

Kotiin tullessa tihkutteli Helsingissä silkkaa vettä suurina pisaroina, mutta täällä 'maalla' on jo maassa pienoinen kerros valkeaa ja kuusten oksat sievästi kuorrutetut. Enpä olisi tuota kaivannut, en vielä, josko ollenkaan.

Ensi viikolle on kuitenkin lupailtu kuuden asteen lämpölukemia. Saapi nähdä kuinka sitkeästi kesäkumeistaan kiinni pitävät autoilijat pärjäävät. Toivottavasti ei tule pakkasöitä ennen kuin maa peittyy talvivaippaansa pysyväisemmin.

Ja voipihan se kaunistakin olla, mutta näitä kinoksia en tahtoisi nähdä vielä aikoihin.

talvi 2012

Löysin kirjailijan, ja kirjan - Pyydä luokse sun: Albert Espinosa

"Juuri kun luulee tietävänsä kaikki vastaukset,

maailma yllättää ja vaihtaa kaikki kysymykset"

JORGE FRANCISCO PINTO, opettaja

Tällä ajatelmalla alkaa espanjalaisen, Barcelonassa syntyneen kirjailijan Albert Espinosan teos Pyydä luokse sun. Maaginen ja mailmoihinsa vetävä kirja, jossa sivuja on juuri ahmijalle sopiva määrä, 150. Lähes kertaistumalla hotkaisin tuon viisaan tarinan tuntematta kirjailijaa juuri sen enempää kuin mitä kirjan esittelylehdellä on mainittu.

Jollain tapaa kerronta ja juonen eteneminen lumosi. Pikkuhiljaa avautuvat verhot, tulevien tapahtumien vaivihkainen raotus lukijan kurkisteltavaksi, ei antanut pysähtymiselle sijaa. 

Tarinassa Dani, kotoaan hatkat ottanut poikanen saa ohjeita elämää varten kahdelta vanhalta mieheltä ja muistaa aikuisena, ajauduttuaan elämässään karikolle, lämmöllä ohjeiden antajia ja näiden erikoislaatuista viisautta keskenkasvuisen pojan kohtaamisessa.

Nuoren ja erikoisen miehen erikoinen kasvutarina kuljettaa lukijaa parin kymmenen vuoden aikajänteellä paikasta ja elämänvaiheesta toiseen hypähdellen, välillä taakse ja taas eteenpäin edeten kuin letkajenkka, kuitenkaan sekaannuttamatta ja ärsyttämättä. On vain niin, että ymmärtääkseen joitakin tämän päivän asioita on palattava ajatuksissaan kasvuvuosiin ja haettava muistijälkiä ja ymmärtämystä sieltä saakka.

"Muista, sisimmässäsi olet aina kääpio. Kääpiö jättiläisen ruumiissa." On eräs tämän kirjan perustavista oivalluksista. Itsensä hyväksyminen 'karvoineen kaikkineen' on kirjan keskeinen viesti.

Viisautta, rauhallisuutta, syvyyttä ja elämänohjeita, niitä kaikkia on tässä kirjassa niin paljon, että seuraavaksi menin ja hankin käsiini Espinosan esikoisteoksen Keltainen maailma. Luettuani sen ymmärsin myös tämän ensiksi lukemani teoksen tarkemmin, mutta Keltaisesta en kuitenkaan ole niin vaikuttunut, vaikka se onkin kirjailijan elämän- ja kuolemanfilosofian lähdeteos. 

Keltainen kertoo kokolailla iholle menevän henkilöhistorian syöpään sairastuneesta 14-vuotiaasta Albert-pojasta, joka kymmenen hoitovuoden aikana kohtaa monta hyvää ystävää ja keltaista, menettää toisen jalkansa, keuhkonsa ja palan maksasta. Eloonjäämistoive on pahimillaan siinä kolmen prosentin tietämissä. Kirja antaa eväitä selviytyä vaikeista elämäntilanteista. Se neuvoo etsimään omia 'keltaisia' eli henkilöitä, jotka ymmärtävät ja lohduttavat. Heitä, jotka antavat voimaa ja hyväksyntää kenties vain välähdyksen verran, jääden ikuisiksi ajoiksi mieleen, vaikka heitä ei enää milloinkaan tapaisi.

Albert Espinosa (www.albertespinosa.com)

Nyt ikävuosiltaan nelissäkymmenissä oleva Espinosa on monilahjakkuus, joka on, paitsi kirjailija, myös elokuvaohjaaja, näyttelijä ja elokuva-, teatteri- ja televisiokäsikirjoittaja sekä insinööri.

Seuraavaksi minun on vain odoteltava, että muutkin hänen kirjansa saisivat suomennoksensa, tai sitten turvauduttava englanninkielisiin käännöksiin, vaikka niitäkään en ole oikein onnistunut löytämään. Seuraava kirja olisi nimeltään "Brujulas Que Buscan Sonrisas Perdidas" eli vapaasti; Kompassit, jotka etsivät hukattuja hymyjä. 

Espanjankielentaitoni ei kokonaisen kirjan lukuun riitä, mutta tuossa otsikossa olevilta kotisivuilta olen lukenut jo monta juttua. Kielen opiskeluun oivallinen ja löytö näemmä siis.

Myrskytuulta ja makuelämyksiä kaakonkulmalla

                                                                                                                       

Taas on yksi lokakuinen autoreissu takana. Halutilana oli päästä kiertelemään Tamperetta ja katsomaan Afrodite-näyttelyä Verkatehtaan varjoon, mutta sääennusteet vastustivat tätä suunnitelmaa. Länsirannikolta uhkasi saapua kylmä sade- ja räntärintama eikä sen kynsiin kesärenkailla houkuttanut lähteä.

Siispä kaakonkulmalle

Puistojen Kotka ei petä koskaan, mutta nyt puhalteli raaka myrskytuuli ja autossa veti kuin verkkokassissa. Ensimmäisenä yönä oli tingittävä maisemista ja hakeuduttava rannasta suojaisampiin yöpymisasemiin. Iltamyöhällä teimme kuitenkin kävelylenkin kaupungin tuulisilla kaduilla ja Sapokan satumaisesti valaistussa puistossa.

Aamulla ajelimme Katariinaan ja kiertelimme siellä sen minkä tarkenimme. Tuulimittari näytti 30 m/s lukemia, ja sille totisesti tuntui myös! Kaikki vaatteet päällä ja loput kainalossa, huppu tiukasti sidottuna korvien suojaksi piti lämpimän muuten hyvin, mutta kameraa käyttelevät sormet kangistuivat tunnottomiksi.

Karhulan Jokipuisto

Jotta taas lämpenimme - sekä auto, että me - ajelimme Karhulaan katselemaan Jokipuiston syksyä. Kaunista! Syksyiset komeamaksaruohot ja oranssiin vivahtavat heinät hehkuivat vedenpintaan. Kaarisilta on kaunis ja suuri salava kaunis ilman lehvästöäkin.


Laajensimme karhulatuntemustamme kävelemällä kohti kauas näkyvää kirkon tornia. Tutustuimme suloiseen uimahalliin (lämmittelytuokio) ja kiertelimme kylän kortteleissa tuulensuojassa. Kirkon seutu on hyvin kaunis ja rauhoittava avarine mäntymetsiköineen ja vihreine kenttineen.

Kumparepuisto, Otsola

Puistokartasta löysimme myös aivan uuden kohteen. Otsolan Kumparepuistosta emme tienneet entuudestaan mitään, mutta nyt se tuli tutuksi.

Mahtavat alppiruusumetsiköt kumpareiden laitamilla vaativat ehdottomasti uutta vierailua keväällä. Puisto itsessään oli suloinen myös. Vihreät kumpareet toivat mieleen muinaishauta-alueen Uppsalan liepeillä. Mahtavia mäkiä talvisaikaan ja tällä tuulellakin paikalla oli useita frisbeegolfaajia.

Vaustikas, ihana illallinen

Ruokapaikkaa pähkäillen palasimme Kotkansaarelle. Ajatuksena oli mennä kunnolla syömään päivällä ja nauttia jotakin pientä autossa iltapalaksi, mutta Vaustin ikkunaa katsellessa sorruimme yllätysmenun houkutuksiin.

Sapokan sopukoissa oli iltapäivällä hieman suojaisempaa joten kiertelimme eväshetken jälkeen puistoa päivän valossa ja tutkimme kaikki paikat paremmin. Bongasimme myös uuden laajennusalueen viritelmiä. Keväällä on siis tiedossa uusi reissu!

Kotiin palatessa piipahdimme Strömforssin ruukilla. Hiljaista ja kuollutta, mutta idyllisen kaunista kuten aina.

Bistro Cantor, vanhassa kylpylaitoksen ja kanttorilan talossa

Loviisaa emme voineet myöskään ohittaa, vaan piipahdimme tavoistamme poiketen jo toiselle makumatkalle. Bistro Cantor houkutti. Niin monesti olemme sitä vilkuilleet, mutta päätyneet muualle, kuten viimeksi maailman pisimmän ruokapöydän Guinness-ennätystä tekemään. Suosittelen lämpimästi tätä ruokapaikkaa Loviisan kävijöille. Kaunis ja viihtyisä tila, todellä hyvää ruokaa ja ystävällistä, kotoisaa palvelua.

Lokakuun pimeät aamut ja illat - tänään kuitenkin aurinko!

Takana väsynyt viikko.

Aamujen ja iltojen pimeys on tällä viikolla ollut todella konkreettista ja puhaltanut pois viimeisetkin innostuksen kipinät. Eilen kuitenkin aurinko yllätti ja valoiloa riitti vielä kotiin asti kulkiessa. Tänään samainen paiste valaisee tahraisia ikkunaruutuja ihanasti.

Oma matkamittarikin on kierroksensa kiepahtanut ja uusia lukuja voi lomakkeisiin laitella. Niskasäryt vaivaavat, mutta onneksi jumppaohjelma on hallussa. Sitä olenkin aloitellut taas pitkästä aikaa, enemmän pitäisi tehdä, mutta pienikin on jo edistystä.
Miten ihmeessä jotkut ihmiset ovat liikunnallisia luonnostaan. No, eivät kuitenkaan välttämättä sen terveempiä. Urheilu tuntuu tuovan omat kipunsa ja kulumansa myös.

Pirteyttä lähden hakemaan pihahommista.

Siistiä täytyy paleltuneet humalaköynnökset ja pitkin piennarta levähtäneet korret ja oksat. Muiden muassa ihka uusi Sarah Bernhardt -pionin varsi on lätkähtänyt pitkäkseen viimeöisen pakkasen puraisemana. Vain jättimäinen maksaruoho jaksaa ilahduttaa violetinpunaisella kukkapehkollaan, kaikki muu kukinta on tältä vuodelta ohi.

Ovathan kauniita tietysti myös huurtuneet kurjenpolvimättäät ja hopeahärkkipehko sekä kanadankultapiiskujen kukintoryppäät. Keijuangervopuskien oranssinpunainen palo on myös ihana... Ihanhan näitä kuvaillessakin jo ilahtuu...
Ei auta, ohi on tämän vuotinen pihaharrastus, vain kuvia on katseltavaksi. Muuta uutta ei tule kuin lunta ja jäätä.

Omalla tavallaan jääkin on kaunis. Aamusella kävin kuvaamassa vesiaiheen pintaa jossa on vielä nytkin, tätä kirjoittaessakin jääkansi, johon vaahteran ja rusotuomipihlajan lehdet ovat jäätyneet kiinni.

Koivut ovatkin jo kaljut, vain vaahteroissa on muutamia lehtiä sekä ruusu- ja muissa pensaissa. Pihlajat ovat kauniita kaikkialla kun niiden paljaat oksistot kaareutuvat painavien marjaterttujen taakan alla.


Musiikkia syksyn fiiliksiin, melankoliavaroituksella...