torstai 27. marraskuuta 2014

Elämäntapaindiana ja muuta matkalla bongattua

Nyt on sellaista junalukemista (Simon Sinek), että välillä pitää ihan lepuuttaa silmiä kanssamatkustajissa. Ja kaikkea ihmeellistä sitä sitten tuleekin huomanneeksi.

Tänään silmiäni ilahdutti muiden muassa elämäntapaindiana. Siis ilmi elävä Indiana Jones, mutta nuorempi ja nätimpi. Ihan ensimmäisenä osuivat silmiini Indianan karvaiset sääret. Aivan oikein!

Karvasääret marraskuussa saivat jo varttuneemmankin tädin nostamaan katseen uteliaana ylöspäin. Savannihenkiset polvipituiset housut oli tällä sankarilla ja kengätkin jotensakin mokkasiineja muistuttavat. Tosin niiden matalasta varresta orastivat pirtaraitaiset sukanvarret ja nyörit. Hauska näky. Eikä se näky siitä lainkaan huonommaksi tullut ylös edetessä. Pusakka oli ja huivi kaulassa tietysti ja se hattu. Lierillinen ja ruskea, ei kuitenkaan nahkainen, vaan aivan oikea huopahattu, jossa nauha leuan alta löysästi rinnalle asettuva.

Korvissa oli tällä modernilla Jonesin pojalla nappikuulokkeet. Olisinpa halunnut päästä kuulemaan mitä oli tuo musiikki, joka sai poikapoloisen pysymään lämpimänä syksyisen kosteassa kelissä kevyessä vaateparressaan.

Törmäsinpä matkalla myös vakisoittajaani, pikisilmäiseen hymyveikkoon, joka kurttuaan kuristelee asematunnelissa.
Sama laulu se aina soi, mutta menee siinä nuotilleen "Pariisin taivaan alla soi laulu näin laa..." ja sen jälkeen jotakin aivan tunnistamatonta luritusta.

Kerran viikossa näyttää tämä veikko pitävän soittotuntia matkani varrella, muina päivinä vissiin muilla raiteilla. Ainakaan ei kolikoiden määrästä voi ajatella, että niillä lopun viikkoa leveästi elelisi. Hänelle, ja miksei Indianallekin, on onni, että talvi on leuto. Eipä palellu sormet - eikä sääret.