Hoitsutus loitsutus!

Kuvitelkaa mielessänne: Kaksi polven korkuista pikkupotteria juoksee risukeppiensä kanssa ympäri  syksyistä puistoa. Toinen lyö puun runkoa sauvallansa "Hoitsutus loitsutus", jolloin toinen vaivihkaa vetäisee riippuvasta oksasta niin että lehdet leijailevat värikkäänä pilvenä maahan. Vanhan ajan ihka oikeaa leikkiä! Mahtava oli päästä siitä silmännurkallisen verran osalliseksi. Mukavasti myös tarttui korvaan tuo "rowlingsilainen", tai paremminkin "kapari-jattalainen" kieli, pikkuveikoilla oli luontaista kykyä sepittää omat loitsunsa syksynhenkeä vastaan taistellessa. Mitä sitä valitetaan etteivät pojat muka lue?

Itse olen saanut finisteltyä Pentti Saaritsan mainiosti kääntämän Fernando Pessoan runokokoelman En minä aina ole sama. Kokoelmassa on runoja tunnetuimmilta Pessoan henkilöhahmoilta, joista suosikikseen Saaritsa mainitsee Alvaro de Camposin, mutta joista minua miellyttivät eniten Ricardo Reisin hahmossa kirjoitetut  runot. Niin paljon ihastuin Pessoan tekstiin, että varasin kirjastosta hänen Bernard Soaresina kirjoittamansa Levottomuuden kirjan. Sen kimppuun pääsen tulevalla viikolla.

Välillä ahmaisin myös ensimmäisen Alicia Gimenez Bartletilta ilmestyneen suomennoksen. Petra Delicado ja merkityt tytöt. Kirjassa myrskyn lailla uurastava barcelonalainen poliisiylikomisario Delicado selvittelee rikossarjaa seuranaan konstaapeli Fermin Garzon Salamancasta. Odotukseni taisivat olla kovin korkealla, sillä tähän dekkariin en oikein syttynyt. Kun on tottunut Donna Leonin vangitsevaan Venetsian kaupunkikuvauseen ja lämminhenkiseen Guido Brunettiin tai Andrea Camillerin merenhohtoisiin, herkkusuu Montalbanon ratkaisemiin sisilialaistarinoihin, ei ole kovin helppoa vakuuttua pätevän ja kovakielisen Delicadon räväkkyydestä etenkin kun Barcelona ei ainakaan tämän kirjan sivuilla näkynyt juuri millään tavalla. Pettymys, mutta ehkä jo seuraava kirja avaa toisenlaisen kuvan.

Tällä aikaa junassa on seuranani kulkenut tiiliskiven paksuinen Krokotiilin keltaiset silmät.
Tätä Katherine Pancolin kirjaa olen väijynyt jo kuukausi kaupalla, mutta nyt vihdoin se osui käsiini aivan vahingossa. Ilmeisesti suurimmat fanit sen ovat jo ehtineet ahmia ja siirtyneet tuoreen Kilpikonnien hidas valssi -teoksen äärelle. Kirja on osoitautunut ennakkolupauksen sekä kuntoutuskurssin kämppäkaverin kuvaileman mukaiseksi. Myyntipuheessa nimittäin sanotaan, että kirja on kuten suklaarasia suklaanhimoisen kourissa. Kun sen on kerran avannut, on koko sisältö ahmittava yhdessä hujauksessa.

Näin puoleen kirjaan päässeenä voin mainita, että henkilöitä tarinassa tuntuu vilisevän yhden pikkukylällisen verran. Hahmojen ranskankieliset nimetkin tuntuvat aluksi menevän sekaisin keskenään, mutta siitä huolimatta ainakin naislukija haltioituu henkilöiden monimutkaisista elämänkuvioista, lapsenkasvatusongelmista, lapsuuden kokemuksista sekä haasteellisesta suhdeviidakoista liikoine tai riittämättömine rahavaroineen. Lisäksi juoneen tulee yllättäviä, ennelta kuvittelemattomia, ihan mahdottomaltakin tuntuvia hyppäyksiä joita ei voi kuin seurata sivu sivulta eteen päin.

Kahta ei kanna... sekä juhlahumua Helsingissä

 

Tänä syksynä pihlajat ovat pullollaan marjoja. Jo kolmena syksynä on käynyt niin, että puut ovat sylkeneet marjansa pihakivetykselle lokakuun alussa, mutta nyt... Nyt marjoja on tilhien juopottelujuhliin riittävästi!

 

Minulla on teoria. Vuotuinen ajan kierto -kirjassa muistaakseni sanotaan pihlajasta että "kahta ei kanna". Aikaisemmin olen ajatellut sen niin, että jos marjoja on paljon, niin ei tule paljoa lunta. No se on osoittautunut vääräksi ajatelmaksi. Vaan - jospa onkin niin, että jos marjat pysyvät puussa, niin ei tule paljoa lunta. Hm... nähtäväksi jää. Nyt ainakin on paljon marjoja ja ne pysyvät puussa. Sääennustajat sen sijaan lupailevat hurjaa ja runsaslumista talvea. Puutarhurin kannalta pakkanen ja paksu lumivaippa on hyvä yhdistelmä. Silloin kasvien juuret pysyvät lumen alla suojassa. Jos lunta ei tule ennen paukkupakkasia on aina vaarana että herkimmät kasvit paleltuvat, eivätkä enää keväällä nosta päätään.

 

 

Enemmän funkista Reino

 

 

Perjantaina juhlin merkkipäivää mm. museokäynnin myötä ... sekä kera hullujen päivien.

 

Juhlatunnelma oli kertakaikkiaan absurdi. Ensin ryntäsimme läpi (kolme tuntia) hullujen päivien tarjonnan. Hypistelimme jos minkä sorttisia mallirekkien jakkutarjontoja ja tunkeuduimme läpi ihmisvilinöiden ja pitkien kassajonojen. Sitten suuntasimme kulkumme Sofiankadulle Helsingin kaupungin museon WDC 2012 näyttelyyn "Enemmän funkista Reino".  Näyttelyyn on koottu mahtava kavalkadi vanhaa aikaa. Lapsuuden mustavalkoiset elokuvat pyörivät valkokankailla ja hohdokkaat Ansa Ikosen ja Regina Linnanheimon puvut ja kuvankauniit valkokuvat edustavat Suomen Filmiteollisuuden kulta-ajan tunnelmaa näyttelytilojen vitriineissä ja seinillä.

Näytillä on myös vanhoja SF:n lavasteita kuten kalusteita ja valaisimia sekä esineistöä johon kuuluu mm. maskeeraajan välineitä sekä vanhaa tavaraa hajuvesipulloista baarikaappien antimiin.

 

Epätodellinen tunnelma syntyi katuvilinän keskelle sijoittuvan näyttelyn autiudesta. Saimme suorittaa yksityiskierroksen näyttelyssä. ja istuimme yksityisnäytöksessä Kino Engelin "Tulevaisuuden toivot" -lyhytfilmissä. Hieno näyttely. Toivottavasti se on vetänyt katsojia enemmän juhlavuoden alussa, jolloin markkinointi oli näkyvimmillään.

 

Mahtavaa oli myös siemaista lasillinen luomukuohuvaa kauniissa Kieseleffin talossa. Eihän tämä ikääntyminen nyt niin paha asia olekaan.

Havunneulasia haravoiden

Kaunis viikonloppu, aurinkoista ja leppeää keliä on riittänyt sekä eiliselle että tälle sunnuntaipäivälle. Eilen hyöri sisätiloissa valkotornado, kun saunan löylyhuoneen remontin valmistuminen sai aikaan sen klassisen jutun, että kaikki vanha alkoi näyttää kulahtaneelle. Raivokkaasti harjan varteen tarttumalla sain sentään asiaa petrattua ja puhtauttaan kiiltelevät paikat sopivat paremmin yhteen uutukaisten pintojen kanssa.

Tänään harjahirmu siirtyi pihamaalle. Siellä on meneillään joka syksyinen siivouspuuha. Kaikkialle levinneitä heinätupsuja ja kurjenpolven lehtiruusukkeita pitää nyppiä vähempiin. Sorakäytävät haravoida näkyviin pudonneitten lehtien alta, pihapöytiä ja tuoleja kasata pois, ei niissä kuitenkaan kukaan enää istu. Ränsistyneitä kasveja pitäisi myös leikellä alas ja siistiä ennen kylmän tuloa.

Etupihan eksoottinen mänty, jonka lajike on edelleen arvoitus, on taas pudottanut puolet neulasistaan. Ne peittelevät kultaisena mattona laatoitusta ja kantautuvat ikävästi koisteissa kenkien pohjissa eteisen lattialle. Joka syksy haravoin neulaset kasaan ja vien takapihan perukoille istuttamieni alppiruusujen pahnoiksi. Nyt on ensimmäinen havunneulassade selvitelty ja pahnat levitelty. Männyn oksaa nyhtämällä voi todeta, että seuraava sato on vielä tulossa. No, alppiruusujen alle mahtuu vielä.

Ainakin toissa yönä oli jo hiukkasen pakkasta ja villiviinit loistavat punaisina vielä hetken, ennen kuin pudottavat lehtensä. Mustaseljan viimeisetkin marjat alkavat olla kypsiä ja niistä saisi monta pullollista mehua, mutta mihin sen laittaisi. Edellisetkin pullotukset kansoittavat vielä tiskipöytää. Ei ole kylmäkellareita nykyaikaisissa taloissa. Daaliat kukkivat vielä ja keväällä alas leikkaamani malvat ovat vielä hyvässä kukassa, samoin verikurjenpolvet, jotka uhkaavat valloittaa pikku poikastensa avulla koko pihan. Kurtturuusu on avannut vielä muutaman uuden kukan, vaikka olen sen marjoistakin jo päässyt kiisseleitä keittelemään.  Begonia kukkii sekä ruukussa, että kukkapenkissä ja näyttää tietysti käyneen niin, että se kerrottukukkainen ja kauniinpi on tullut sijoitettua pihan penkkiin, kauas silmien ulottuvilta. Mutta kaunis ja helakan punainen on tämä ruukussa rehottava yksinkertainenkin malli.

Lukunurkassa on nautittu ihastuttavasta, mutta vakavasta Antonio Tabuccin kirjasta Kertoo Pereira sekä sen johdattamana Fernando Pessoan runoista, joista yhden haluan lainata tähän:

Sitten, Lidia, kun saapuu syksymme
ja siihen piilevä talvi, varatkaamme
ajatus, ei tulevalle
       keväälle joka kuuluu toisille,
ei kesälle josta olemme jo kuolleet,
vaan sille mikä kaikesta menneestä jää -
sille ruskalle jota lehdet elävät juuri nyt
       ja tekee ne toisenlaisiksi.

Ricardo Reis (Fernando Pessoa 13.6.1930)

Kukkia ja kirjoja

Kylmeneviin iltoihin ja hengityshuurua hohkaviin aamuihin on mahtunut junakirjoja ja muuta lukemista. Juuri suljin Ayad Akhtarin esikoisromaanin Appelsiininkuorten katu kannen. Kyseessä on nuoren pakistanilastaustaisen pojan kasvutarina Amerikkaan muuttaneen perheen ainoana poikana. Kaikki sujuu tasaisen lapsuuden, normaalien perheriitojen ja ainoan lapsen yksinäisyyden ja kaveripiirin parissa kunnes perheeseen muuttaa äidin lapsuudenystävä Mina, kuvankaunis ja harras muslimi. Siitä alkaa kiehtova tarina joka tutustuttaa matkassaan Koraanin runokkaisiin säkeisiin ja erään muslimiseurakunnan vallankäyttöön ja sisäänlämpiävään sosieteehen.

Pihapuuhat ovat jääneet vähemmälle. Suuren pihakoivun kaatamisen myötä haravoinnin tarvekin jää kolmannekseen entisestä, eivätkä lehdet nurmikkoalueen laidoilla seisovasta pihlajasta ja vaahterasta ole vielä pudonneet. Takatontin koivut sen sijaan ovat jo lehdettömät, mutta sinne lehdet joutavat rauhassa kasaantua.

Puutarhaharrastus sai silti uuden tason. Liityin Puutarhanaiset - Trädgårdskvinnorna -yhdistyksen jäseneksi. Ensimmäinen yhteinen tapaaminen tulee olemaan marraskuussa, 8.11. Allergiatalossa järjestettävän Hyvinvointiseminaarin puitteissa. Tilaisuus on monipuolinen ja sisältää paljon mielenkiintoisia luentoja mm. puutarhan merkityksestä mielenvirkeydelle, allergioiden ehkäisylle, vastustuskyvyn parantamiseen sekä puutarhaterapian monenlaisista mahdollisuuksista.

Yhdistys vaikuttaa muutenkin hyvin aktiiviselta ja kutsu on tullut jo mm. saunailtaan ja  puutarhatarvikenäyttelyyn. Vähän olen vielä kuitenkin arastellut ilmoittautua mukaan, eikä aikataulukaan ole myöten antanut, mutta varmasti yritän päästä ajallaan näihinkin rientoihin osalliseksi. Erityisesti odotan mahdollisuutta osallistua erilaisille puutarharetkille. Niitä yhdistys näyttää tehneen moniin mielenkiintoisiin paikkoihin, joista osa on minulle jo entuudestaan tuttuja, mutta ei se haittaa, monta uuttakin on varmasti olemassa. Toisaalta puutarhat ovat aina mielenkiintoisia, sillä jokainen vuosi ja vuodenaika tuo tullessaan erilaiset kasvuolosuhteet ja aina on jokaisessa paikassa taatusti paljon kiinostavaa nähtävää.

Syyspäivien kirjakimara ja kuntoutujan elämää

Syksy todellakin saapui ja hämärät kirjaillat sen myötä. Vaikka viime viikko menikin taas Siuntiossa niskakuntoutuksen merkeissä, olen silti ehtinyt lukea jonkinmoisen kirjakimaran.
Muun muassa olen päässyt tutustumaan ihastuttavaan, jo aikaa sitten muuttuneeseen maailmaan.

Taannoin lukiessani Mika Waltarin kirjaa Lähdin Istanbuliin, löysin sieltä vinkin Simo Penttilän matkakertomuksiin ja nyt olen lukenut hänen Linna Espanjassa matkakuvauksensa, joka on todella velmusti ja hyväntahtoisesti eurooppalaisten kansakuntien erityispiirteitä raottava teos. Kirjassa liikutaan 50-luvun Ranskassa, Espanjassa ja Marokossa aikakaudella  jolloin ei vielä ollut tietoakaan massaturismin mukanaan tuomista lieveilmiöistä, täyteen rakennetuista turistirysistä tai  muista "maiseman pilaajista".

Penttilä kertoo ylen ihailevasti, ja minua miellyttävästi, espanjalaisten iloisesta ja rennosta tavasta elää ja suhteuttaa kaikki tielle  osuvat ongelmat laajempiin mittasuhteisiin, jolloin yksittäinen ongelma tai haaste pysyy järkevän kokoisena eikä saa  tolkuttoman suurta merkitystä. Samoin hän ihailee ihmisten hyväntahtoisuutta ja auliutta, joka ilmenee haluna auttaa ulkomaalaista monenlaisissa eteen tupsahtavissa elämän kiekuroissa. Myös vertailu ranskalaiseen tärkeyteen ja brittiläiseen sovinnaisuuteen on riemastuttavaa. Tangeriin kirjailija tuntuu ihastuneen ikihyviksi. Sen sadunhohtoinen eksotiikka on tehnyt tarinan kertojaan suuren vaikutuksen. Maustebasaarien värit ja tuoksut sekä kapeat kauppakujat mattoineen ja kultakoruineen  tulevat kuvatuksi tähtisumuisin sanakääntein. Samalla käy selväksi myös vanhan kauppiaskansan hillitsemätön perusluonne. Kapantekoon pyritään maksoi mitä maksoi, ja tietysti aina ostajalle erittäin edulliseen hintaan, jonka voi pian joutua toteamaan törkeäksi rahastukseksi vertaamalla samaa tuotetta seuraavassa kojussa. Toisaalta, kun hinta on itse hyväksytty niin elämyksestähän sitä maksetaan, omasta kaupantekotaidosta riippuva määrä, Penttilän ajatuksia lainaten.

Penttilä puolestaan mainitsi ja lainasi kirjassaan useaan otteeseen Washington Irvingin teosta Alhambra, ja sita lueskelen juuri nyt. Ihana, tuhannen ja yhden yön tarinoin ja historiallisin yksityiskohdin täydennetty Andalusia eepos. Lukunautintoa lisää roimasti omissa muistoissa siintävä Alhambra-kokemus. Uutena, seurustelevana parina joskus 80-luvun lopulla linnoituksessa kävimme ja Leijonapihan suihkukaivon juurella veden solinaa kuuntelimme. Aurinkoisen kesäpäivän valaistessa appelsiinipuiden oksistoissa hehkuvia hedelmiä (jotka olivat maultaan yököttävän katkeria). Silloinpa en osannut ajatella, että linnan tornissa olivat asustaneet mm. prinsessat nimeltä Zaida, Zoraida ja Zorahaida...

Kuntoutusohjelma sai Siuntiosta uutta potkua koko ryhmän voimalla. Jo näilläkin treeneillä olin tuplannut sisäisten niskalihasteni voiman. Enää tavoitteeseen on jäljellä vajaa kolmasosa voiman kartuttamista edellyttävää harjoittelua. Sitten saan siirtyä kerran viikossa suoritettavaan ylläpito-ohjelmaan. Että ei kun kuminauha venymään, enää ei laiskottelua suvaita! Kesä menikin aivan lekkeripeliksi harjoitusten osalta. Lapin rinteillä tuli tietysti toisenlaista lihaskestävyyttä hankittua.

Lisäkiusakseni ostin Kylpylän kaupasta appelsiinin tuoksuisen, oranssin ChiBall'in. Sellaista pitkään viime jaksolla hypistelin, joten ostopäätös oli kyllä harkittu.

Hair-musikaali, puistot ja markkinat samalla iskulla!

Takana vauhdikas viikko ja rentouttava viikonloppu Lahden puistoihin tutustuen, kalamarkkinoista ja Hair-musikaalista nauttien sekä Caravan-messuja ihmetellen.

Viikolla tuli käytyä Habitare-messuilla ja kierreltyä jalat helliksi näyttelyosastoilla ja vielä illalla seisoskeltua Mikä viini -tapahtumassa. Molemmat tapahtumat olivat vilkkaat ja kävijöitä pullollaan. Habitaressa huomiota herätti Ahead osastolle viritetty mäntymetsä sekä Trash-osasto, jonka teemana oli tällä kertaa hotellin sisustus ja erilaiset tilat siellä. Mikä viiniin taas oli saapunut esiteltäväksi monia, meidän markkinoillemme vasta tuloillaan olevia luomuviinejä  Espanjasta ja Chilestä. Tapahtuman tunnelma oli mukavan rento ja väki kaiken ikäistä. Tapahtuman ongelmana on ainoastaan istumapaikkojen puute. Messupäivän jälkeen jalat väsyneinä oli haasteellista minglata väen paljouden keskellä, jonottaa viinitilkkasta ja käydä small talkia seisovien pöytien ääressä. Mukavaa oli, mutta yhdelle päivälle haastavaa. Kenkävalintakin olisi voinut olla järkevämpi.

Perjantaina lähdimme ajelemaan kohti Lahtea ja ihmettelimme matkan mittaan meidät ohittaneitten asuntoautojen määrää. Ajelimme yöpymisniemellemme ja asetuimme yöpuulle kaikessa rauhassa iltalenkin jälkeen. Aamulla kiertelimme Mukkulan kartanon rannoilla sekä läheisellä venelaiturilla ja ihmettelimme paikalle kerääntyneitten Carthago-autojen määrää. Jatkoimme reissua matkustajasatamaan, jossa tiesimme odottaa markkinahumua, sillä olin selvitellyt etukäteen, että oli kyseessä kalamarkkinaviikonloppu. Totaalisesti meidät yllätti paikalle saapuneitten karavaanareitten määrä. Kaikki parkkipaikat, puistot ja katujen varret, levähdysalueet, pientareet ja aukiot olivat täynnä autoja. Selväksi tuli, että Caravan-messut ovat karavaanareille totisinta totta, sinne kokoonnutaan moneksi päiväksi. Ja olihan kaupungissa tietysti sunnuntaina myös nuoren ja aikuisten muovimäen Suomenmestaruuskilpailut sekä Hair-musikaali.

Hairia varten mekin Lahteen lähdimme, eikä suotta. Mahtava esitys, paljon lahjakkaita ja hyvä äänisiä esiintyjiä ja tietysti Hector, jonka mielenkiintoiset roolitukset pitivät katselijat valppaina. Kiitos kaikille esittäjille vielä tätäkin kautta. Make love not war! Let the sunshine in.

Syyspuuhia puutarhassa

Viime päivinä olen laitellut puutarhaa pikkuhiljalleen syyskuntoon. Osan jo liki parimetrisiksi hujahtaneista Myskimalvoista leikkasin pois kun en halua niiden simentävän enää yhtäkään poikasta.Saman kohtalon kokivat myös verikurjenpolvet, jotka tänä kesänä ovat levähtäneet täydellä riemulla perennapenkkien jokaiseen kolkkaan.

Kaunis valkoinen Kaktusdaalia kukkii vielä innolla, mutta Kaulusdaalian aika alkaa jo olla ohi. Jättimaksaruoho vasta aloittelee vispipuuron väristä punerrustaan ja vankan vartensa myötä se luo kukkapenkkiin outoa jämäkkyyttä. Taidan jakaa siitä uusia tuppaita muuallekin, kun se näyttää niin pönäkältä terveyden perikuvalta muiden syksyn alle nyypähtäneitten kasvien keskellä.

Villiviinit ovat vihdoin tänä kesänä osoittaneet, että ne voivat täyttää odotukseni ja kasvaa peittämään niille kiipeilytelineiksi jätetyt koivujen rungot. Pian latvukset saavuttavat toisensa poikkiparrun päällä ja muotoutuu kuin muotoutuukin haaveilemani korkea villiviiniportti, jonka lävitse voin kulkea hyötytarhan sorakäytäville (Olipa haaveellista). Harmi vaan, että villiviinien kasvualusta on kylmänkostea ja keväinen kasvuun lähtö antaa odottaa itseään kunnes viinien varpaat ovat kuivahtaneet ja lämmenneet tarpeeksi.

Kirjarintamalla olen törmännyt kahteen riemastuttavaan löytöön: Anni Pesosen Sunnuntaivuosi puutarhassa sekä Kati Tervon Jääkaapin henki. Pesonen kertoo puutarhaharrastuksestaan hauskasti pohdiskellen ja tunnen suurta hengen heimolaisuutta hänen tapaansa antaa kaikkien kukkien kukkia ja riemuita jokaisesta kasvista, joka vihdoin suostuu pihalla viihtymään. Jaan saman syvän surun ja harmin tunteen, kun jotain mokomaa lajiketta joutuu kitkemään, jotta kaikki paikat eivät tukkiutuisi pikkutaimien vyöryyn. Kirjailijan mukaan ne sanovat: "Emo antoi luvan olla tässä".

Jääkaapin henki on tuonut hyvää mieltä herskyvällä ja huumorin täyteisellä tekstillään. Tervon kerronta koukuttaa ja kirjan aiheet liikkuvat arkjen aherruksen ja ruokailun ympärillä vaeltaen toisinaan kipeisiinkin lapsuusmuistoihin. Lukija pääsee keskelle Tervojen perheen tunnelmia ja saa tietää, että Jari ei halua soppansa porkkanoiden olevan pyöreitä, jotta keitto ei tuijottaisi lautaselta.

Hörähdyksen sai aikaan myös juttu I-keittiöstä, siis kahden i:n keittiöstä. Se tarkoittaa perheen ahdasta keittiötä jossa kaksi idioottia, tai sellaiseksi itsensä tuntevaa, törmäilee ja availee vuoron perään kaapin ovia, horjahtelee toisiaan päin, juuttuu kaappien välille ja jonottaa vuoroa roska-astialle. Mukavan tuntuista arkista elämää kaikkine mausteineen.

Iltaisin on sitten nautittu lukuisten aurinkolyhtyjen valaistuksessa hehkuvasta pihasta. Mies on tuonut pihaan uskomattoman määrän erilaisia illan hehkujia, myös perhosen ja etanan. Puoleen yöhön saakka ne ainakin jaksavat tuikkia ja sen jälkeen ollaankin jo silmät ummessa.