Valkeasta joulusta loskaiseen uuden vuoden aattoon

Hui, millaista olikaan pitkästä aikaa kävellä reilun 15 asteen pakkasessa junalta töihin, nyt joulun jälkeisenä maanantaiaamuna. Posket punaisena sai tarpoa rivakasti ja silti ehti kylmä kirpaisemaan sormia ja varpaita - mokomalla matkalla.

Tänään, tiistaina oli jo toisenlainen keli. Lunta pyrytti päin kasvoja vaakatasossa ja pakkasta oli enää vain kaksi astetta. Kovat ovat nyt kelien vaihtelut.

Ennen joulua odotettiin jännityksellä saadaanko lunta lainkaan. Minua helpotti, kun lumi vihdoin satoi aaton aattona. Nimittäin lentokoneessa, kun palailimme Espanjan reissulta, istui takanamme pieni poika, joka vahtasi silmä tarkkana lentokentän tilannetta. Voi sitä pettymystä, kun maa oli musta! Ei hiihtoa, ei pulkkamäkeä, ei mitään kivaa...
Mahtavaa siis, että joulusta tuli valkoinen ja mukavan leuto pakkastenkin suhteen. Aurinko pilkahteli ja mäenlaskukelit olivat varmasti mitä parhaimmat.

Tuli minunkin sentään käveltyä perinteinen aattoillan kinkunsulattelulenkki, vaikka pakkasta iltahämärässä jo12 astetta olikin. Mukavaa oli pyörähtää ulkosalla ja katsella ihmisten laittamia valoja ja kauniita koristuksia ikkunoissa ja pihoilla. Herttainen joulu. Tunnelmallista, kyllä lumessa oma viehätyksensä on.

Lunta onkin nyt lyhyessä ajassa satanut sen verran reippaasti, että tämän melkoisen lauhtumisen ja loskaisen sateen se hyvin on kestänyt. Saapa nähdä, kuinka käy uuden vuoden juhlinnan jälkeen, sulaako pois vai ilahduttaako valollaan pitempäänkin.

Tarkoitus on mennä seuraamaan kotoista, kaupungin järjestämää, ilotulitusta viime vuotiseen malliin. Toivottavasti keli ei ole kovin suttuinen, etteivät rakettien ruusut ampaise näkymättömiin sumun keskelle.

Lux Helsinki 4.-8.1.

Sunnuntaina alkaa Helsingissä valon viikko. Lux Helsinki on myös minulla käyntikohteiden toivelistalla ja tähyänkin viikon varrelta sopivaa keliä, jossa olisi mukava kiertää katselemassa mahdollisimman monta kohdetta.

Viime vuoden parhaaksi äänestin Tuomiokirkon Corazonin, saapa nähdä mikä teoksista nousee mieluisimmaksi tällä kerralla.

Aurinko jäi Espanjaan - Benalmadenassa pitkästä aikaa

Castell del Sohailin rinne

Voi miten harmillista oli lähteä pois Espanjan auringosta! Alkupuoli lomasta kun sujui viileähkössä tuulessa ja tihkusateessa ja sitten kun aurinko viimein alkoi lämmittää olikin meidän lomamme jo lopuillaan.

Paljon nähtiin ihania asioita kuitenkin ja polkumme johtivat tälläkin kertaa 'linnasta linnaan'. Aivan uusi tuttavuus oli Fuengirolan linna Sohail. Suloinen paikka ja suotuisasti osui sinne retki, kun vasta rantakadulle tultuamme alkoi sataa tihkuttaa ja oli piipahdeltava sade katoksiin tämän tästä.

Aloran linna käytiin tarkastamassa myös, mutta se oli työn alla, eikä linnan pihoihin voinut muuta kuin kurkistellä muurin raoista vaan.

Rondan ja Mijaksen reissut tehtiin tietysti myös. Aina ne on tehtävä, vaikka paikat ovat niiiin tutut! Mutta ihanat! Rondaan lähtiessä luulimme luvassa olevan lämpimän päivän, kun rannassa näet paistoi aurinko. No, vuorilla lämpötila tippui ollen ensin seitsemän astetta ja perillä Rondassa vain neljä astetta. Hyytävän kylmää ja tuulista. Kuvistakin tuli tietysti hieman alavireisiä ja harmaita. Harmi.

Mijaksen reissua sen sijaan sää siunasi. Eikä meillä sieltä muunlaisia kuvia olekaan kuin aurinkoisia. Nytkin oli kirkkautta riittämiin, vaikka lämpöä piisasi vain tuulelta suojattuihin paikkoihin. Kuvien kannalta valoa oli jo liikaakin.

Omassa rannassa kaikki oli kuten ennenkin. Hiukkasen nuhjuisempaa ehkä oli. Lama vaikuttaa ikävällä tavalla rakennuksien kunnossapitoon, mutta rannat ja puistot olivat hyvin kauniit ja erittäin siistit kuten aina. Viihdyttiin ja oli oikein mukavaa.

Huikea kokemus saatiin myös Malagassa, jonne ajelimme katsomaan jouluvaloja. Onnistuimme osumaan paikalle suuren fiestan aikaan. Kaikki paikat olivat ihmisiä pullollaan. Iloisia suuria seurueita istuskeli ravintoloiden terasseilla viiniä juoden. Keskutan kauppa- ja kävelykadun täytti joulumusiikki. Siellä rummutettiin ja laulettiin ja mikkihiiret, tontut ja paholaiset pörräsivät joukossa mukana. Hulvattomat juhlat ja kauniit, valtavat holvikaarimaiset valot!

Elämäntapaindiana ja muuta matkalla bongattua

Nyt on sellaista junalukemista (Simon Sinek), että välillä pitää ihan lepuuttaa silmiä kanssamatkustajissa. Ja kaikkea ihmeellistä sitä sitten tuleekin huomanneeksi.

Tänään silmiäni ilahdutti muiden muassa elämäntapaindiana. Siis ilmi elävä Indiana Jones, mutta nuorempi ja nätimpi. Ihan ensimmäisenä osuivat silmiini Indianan karvaiset sääret. Aivan oikein!

Karvasääret marraskuussa saivat jo varttuneemmankin tädin nostamaan katseen uteliaana ylöspäin. Savannihenkiset polvipituiset housut oli tällä sankarilla ja kengätkin jotensakin mokkasiineja muistuttavat. Tosin niiden matalasta varresta orastivat pirtaraitaiset sukanvarret ja nyörit. Hauska näky. Eikä se näky siitä lainkaan huonommaksi tullut ylös edetessä. Pusakka oli ja huivi kaulassa tietysti ja se hattu. Lierillinen ja ruskea, ei kuitenkaan nahkainen, vaan aivan oikea huopahattu, jossa nauha leuan alta löysästi rinnalle asettuva.

Korvissa oli tällä modernilla Jonesin pojalla nappikuulokkeet. Olisinpa halunnut päästä kuulemaan mitä oli tuo musiikki, joka sai poikapoloisen pysymään lämpimänä syksyisen kosteassa kelissä kevyessä vaateparressaan.

Törmäsinpä matkalla myös vakisoittajaani, pikisilmäiseen hymyveikkoon, joka kurttuaan kuristelee asematunnelissa.
Sama laulu se aina soi, mutta menee siinä nuotilleen "Pariisin taivaan alla soi laulu näin laa..." ja sen jälkeen jotakin aivan tunnistamatonta luritusta.

Kerran viikossa näyttää tämä veikko pitävän soittotuntia matkani varrella, muina päivinä vissiin muilla raiteilla. Ainakaan ei kolikoiden määrästä voi ajatella, että niillä lopun viikkoa leveästi elelisi. Hänelle, ja miksei Indianallekin, on onni, että talvi on leuto. Eipä palellu sormet - eikä sääret.

Mansikkainen marjaseminaari - purkkivitamiinit väistykööt

Mahtava oli taas Puutarhanaisten juhlaseminaari Allergiatalossa. Se antoi runsaasti tietoa kotimaisten marjojen ja hedelmien terveyshyödyistä. Mukavaa oli saada tietää, että aivan hyvällä syyllä voi jättää kauppojen gojin (eli pukinpensaan) ja mulperin marjat hyllyyn ja keskittyä omien kotimaisten marjojen tarjontaan. Jos vielä itse viitsisi poimia, niin varmasti tulisi hyvää oloa vähintäänkin tuplasti.

Eikä tarvittavat määrätkään niin valtaisia olleet, 100 grammaa mustikoita päivittäin. Kyllä sen hyvin voisi lautaselleen laitella. Omenoita 2(-5, lajikkeesta riippuen) päivässä riittää antamaan virkeyttä ja pitämään kolesterolitason aisoissa. Hyvä tietää tuokin.

Selkeänä ohjeena jäi mieleen: mustikkaa aivoille ja silmille, tyrniä iholle ja mansikoita sydämelle sekä verisuonistolle.

Lapsuudesta muistan monet puolukkareissut lampien kallioisilla rinteillä, kun aurinko paistoi ja ilma oli raikas. Jännittäviä olivat myös retket lakkasoille, joilla sai varoa putoamista suon silmäkkeisiin. Kyllä minä niistä lapsuudessa tykkäsin, teininä en niinkään. Nyt pitäisi ehkä taas kokeilla...

Oman pihan marjoista olen keitellyt keitot silloin kun marjat ovat kypsyneet. Syömämarjoina olen pyrkinyt niistä eroon pääsemään, kun pakaste pursuilee kaikenmoista muuta, kuten wokkivihanneksia ja lohkoperunoita... Pitäisi varmasti ottaa niskasta itseään kiinni ja ensi kesän marjasato pakastaa purkkeihin ja purnukoihin talven varalle. Mustaseljaa olen sentään minäkin mehuiksi asti hyysännyt, tosin tänä syksynä keittelin kiisseleitä, marjojen foolihappopitoisuus on aivan omaa luokkaansa. Nyt osaan niitä kunnioittaa entistä paremmin, enkä päästä loppusatoa enää rastaiden suuhun kuten kävi tänä syksynä.

Tarmon puuska tuli tarpeeseen - piha siistitty

Vihdoinkin viikonloppuna oli sellainen keli ja mieli, että sain lähes kaikki talvea alustavat pihan siistimiset tehdyksi. Kurtturuusujen osalta jäin taas arpomaan, että leikkaanko vaiko en. Tulevan viikonlopun osalle jää tuo päätös. Muuten on pensaat parturoitu ja pystyyn kuivaneet syysleimujen, liljojen ja malvojen varret siistitty ja kompostiin kiskottu.

Valtavina limaisina lonkeroina pitkin maata makailevat kurjenpolvien lehtirönsyt myös kuritin, leikkasin pois ja harvensin vähempiin. Kaikkea en ottanut pois, että jäisi edes jonkin verran pakkassuojaa maata vasten, jos vaikka käy niin, ettei lunta tulekaan ennen kuin pakkanen ennättää.

Todella suloiselta näyttää nyt pihalammikon pinta. Ilmat ovat olleet niin viileät, että vesi pysyy kirkkaana ja lehdetkin ovat jo puista karisseet, niin ettei uutta möhnää enää lammen pintaan sada.

Kaikki viime viikolla satanut räntä ja lumi on poissa, eikä kestänytkään maassa kuin yhden illan seudun, ja lämpötilat leppeät.

Juuri tänään ei vettä tullut, mutta useana päivänä on tihkuttanut ja sumua piisannut. Sen sijaan tänään, töihin saakka päästyäni, alkoi aurinko paistella ja todella kaunis aamupäivä saatiin kokea. Puolen päivän jälkeen valtasi taivaan taas tuttu marraskuinen harmaus.
Toivottavasti keli pysyy kirkkaana, sillä huomenna on edessä suuri päivä. Kaiken syksyä valmisteltu Puutarhanaisten Hedelmät ja marjat -juhlaseminaari on vihdoin käsillä. Kyllä tulee varmasti loistava tapahtuma, niin paljon on ilmoittautuneita ja hienoa ohjelmaa tiedossa. Innolla odotan.

Ensilumi, tai paremminkin loska, satoi

Tänään satoi ensilumi. Aamu kuuden uutisista sai jo kuulla, että Hangon kohdilla on lumisaderintama tulossa Helsinkiä kohti ja niinhän se hiutaleita heitteli. Ensin pieniä, sitten jalkarättejä ja vihdoin vesiräntää räimitteli.

Kotiin tullessa tihkutteli Helsingissä silkkaa vettä suurina pisaroina, mutta täällä 'maalla' on jo maassa pienoinen kerros valkeaa ja kuusten oksat sievästi kuorrutetut. Enpä olisi tuota kaivannut, en vielä, josko ollenkaan.

Ensi viikolle on kuitenkin lupailtu kuuden asteen lämpölukemia. Saapi nähdä kuinka sitkeästi kesäkumeistaan kiinni pitävät autoilijat pärjäävät. Toivottavasti ei tule pakkasöitä ennen kuin maa peittyy talvivaippaansa pysyväisemmin.

Ja voipihan se kaunistakin olla, mutta näitä kinoksia en tahtoisi nähdä vielä aikoihin.

talvi 2012

Löysin kirjailijan, ja kirjan - Pyydä luokse sun: Albert Espinosa

"Juuri kun luulee tietävänsä kaikki vastaukset,

maailma yllättää ja vaihtaa kaikki kysymykset"

JORGE FRANCISCO PINTO, opettaja

Tällä ajatelmalla alkaa espanjalaisen, Barcelonassa syntyneen kirjailijan Albert Espinosan teos Pyydä luokse sun. Maaginen ja mailmoihinsa vetävä kirja, jossa sivuja on juuri ahmijalle sopiva määrä, 150. Lähes kertaistumalla hotkaisin tuon viisaan tarinan tuntematta kirjailijaa juuri sen enempää kuin mitä kirjan esittelylehdellä on mainittu.

Jollain tapaa kerronta ja juonen eteneminen lumosi. Pikkuhiljaa avautuvat verhot, tulevien tapahtumien vaivihkainen raotus lukijan kurkisteltavaksi, ei antanut pysähtymiselle sijaa. 

Tarinassa Dani, kotoaan hatkat ottanut poikanen saa ohjeita elämää varten kahdelta vanhalta mieheltä ja muistaa aikuisena, ajauduttuaan elämässään karikolle, lämmöllä ohjeiden antajia ja näiden erikoislaatuista viisautta keskenkasvuisen pojan kohtaamisessa.

Nuoren ja erikoisen miehen erikoinen kasvutarina kuljettaa lukijaa parin kymmenen vuoden aikajänteellä paikasta ja elämänvaiheesta toiseen hypähdellen, välillä taakse ja taas eteenpäin edeten kuin letkajenkka, kuitenkaan sekaannuttamatta ja ärsyttämättä. On vain niin, että ymmärtääkseen joitakin tämän päivän asioita on palattava ajatuksissaan kasvuvuosiin ja haettava muistijälkiä ja ymmärtämystä sieltä saakka.

"Muista, sisimmässäsi olet aina kääpio. Kääpiö jättiläisen ruumiissa." On eräs tämän kirjan perustavista oivalluksista. Itsensä hyväksyminen 'karvoineen kaikkineen' on kirjan keskeinen viesti.

Viisautta, rauhallisuutta, syvyyttä ja elämänohjeita, niitä kaikkia on tässä kirjassa niin paljon, että seuraavaksi menin ja hankin käsiini Espinosan esikoisteoksen Keltainen maailma. Luettuani sen ymmärsin myös tämän ensiksi lukemani teoksen tarkemmin, mutta Keltaisesta en kuitenkaan ole niin vaikuttunut, vaikka se onkin kirjailijan elämän- ja kuolemanfilosofian lähdeteos. 

Keltainen kertoo kokolailla iholle menevän henkilöhistorian syöpään sairastuneesta 14-vuotiaasta Albert-pojasta, joka kymmenen hoitovuoden aikana kohtaa monta hyvää ystävää ja keltaista, menettää toisen jalkansa, keuhkonsa ja palan maksasta. Eloonjäämistoive on pahimillaan siinä kolmen prosentin tietämissä. Kirja antaa eväitä selviytyä vaikeista elämäntilanteista. Se neuvoo etsimään omia 'keltaisia' eli henkilöitä, jotka ymmärtävät ja lohduttavat. Heitä, jotka antavat voimaa ja hyväksyntää kenties vain välähdyksen verran, jääden ikuisiksi ajoiksi mieleen, vaikka heitä ei enää milloinkaan tapaisi.

Albert Espinosa (www.albertespinosa.com)

Nyt ikävuosiltaan nelissäkymmenissä oleva Espinosa on monilahjakkuus, joka on, paitsi kirjailija, myös elokuvaohjaaja, näyttelijä ja elokuva-, teatteri- ja televisiokäsikirjoittaja sekä insinööri.

Seuraavaksi minun on vain odoteltava, että muutkin hänen kirjansa saisivat suomennoksensa, tai sitten turvauduttava englanninkielisiin käännöksiin, vaikka niitäkään en ole oikein onnistunut löytämään. Seuraava kirja olisi nimeltään "Brujulas Que Buscan Sonrisas Perdidas" eli vapaasti; Kompassit, jotka etsivät hukattuja hymyjä. 

Espanjankielentaitoni ei kokonaisen kirjan lukuun riitä, mutta tuossa otsikossa olevilta kotisivuilta olen lukenut jo monta juttua. Kielen opiskeluun oivallinen ja löytö näemmä siis.