Ihastuttava videolöytö: Mies joka istutti puita

Törmäsin tähän mahtavaan videoon. Jean Gionon kirja "Mies joka istutti puita" on
syvällinen ja tervehdyttävä kertomus luonnon merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Tässä kirja kerrottuna ja herkästi kuvitettuna.

Nuuksion Solvalla saa Haltian vierelleen

Viime viikonlopun reissulla ajelimme kotiin Nuuksion kautta. Tarkoituksella sinne koukattiin, sillä tiesin, että niille tienoille on valmistumassa Suomen Luontokeskus Haltia. Pieni yllätys kuitenkin oli tajuta, että uudisrakennus nousee lähes Solvallan urheiluopiston tontille, tai ainakin välittömään läheisyyteen samalle rinteelle. Solvallan ihanaa miljötä ja kaunista luontoa olin päässyt ihailemaan joku vuosi takaperin, kun siellä järjestettiin Tyky-päivän ohjelmaa. (Nappasin siltä reissulta muistoksi mukaani myös tervakukan juurakkosykerön, joka majailee nyt pihapömpelini kukkapenkissä.)

Myös ylös metsän kätköihin, urheilukenttien tuntumaan oli noussut suuri, muhkea uudisrakennus. Kyllä nyt kelpaa oppilaitten harjoitella uusissa tiloissa.

Hienot olivat uudet pytingit. Haltian rakennus valtava ja arkkitehtuuriltaan erikoinen. Luontokeskuksen verkkosivujen mukaan se on saanut inspiraationsa Kalevalaisista tarustoista. Kyllä odotan mielenkiinnolla rakennuksen avautumista ja ensimmäisiä näyttelyitä.

Ja vielä kerran: Kaarina, Salo ja Tammisaari

Viikonloppu toi vielä viimeisen mahdollisuuden lähteä autoreissulle. Tällä kertaa valitsimme kohteeksi Kaarinan ja siellä Kuusiston linnan sekä Rauhalinnan kartanon.

Saavuimme myöhään perjantai-iltana Kaarinan keskustaan. Pilkkopimeälläkin huomasimme, että kaikki tarvittavat palvelut kyllä löytyivät, mutta ei kyltin kylttiäkään niille nähtävyyksille tai paikoille, joille olimme suuntaamassa. Kiertelyn ja kaartelun jälkeen osuimme sentään Hovirinnan venelaituriin ja pääsimme yöpuulle.

Aamu alkoi klo 6.33, kun ensimmäiset innokkaat kalastajat saapuivat venetrailereineen vesille. Tunnissa koko innokkaitten porukka oli päässyt vesille ja parkkipaikka rauhoittui taas. Arvelimme, että heillä oli sama tilanne kuin meilläkin, viimeisiä viedään. Sää oli siedettävä, ei suurta sadetta tai myrskytuulta ja vesikin vielä vapaa. Kiertelimme Kuusiston linnan raunioilla ja Tuorlan maisemissa ja aloimme etsiskellä tietä Kustaa Maunu Armfeltin Rauhalinnaan.

Kaartelimme Rauhalinnan opasteita etelästä ja pohjoisesta, mutta tuloksetta. Vihdoin välähti. Päättyvä tie näytti kulkevan lehmuskujan läpi jonnekin, kyltissä tosin luki Kaupungin varikkoalue, mutta tienoo näytti lupaavalta ja voilá Rauhalinnan kartanohan se siellä!

Kaarinasta ajelimme Saloon, söimme Cantina Antoniossa ja tutustuimme Vuohisaaren maisemiin. Matkaa jatkoimme illan tullen vielä kuitenkin Tammisaareen.

Ja Tammisaari oli kaunis pastelleissaan kuten aina. Illalla ehdimme vielä lenkille lyhtyjen loisteessa ja aamupäivän kävelimme sekä vanhan kaupungin kivikaduilla, että uudemmalla puolella, jota ei ole aikaisemmin tullut kolutuakaan.

Tihkusadetta ja koleaa säätä. Syksyn pimeyttä ja lyhyitä päiviä, päästiin kuitenkin irti arjesta. Nyt on retket tältä vuodelta retkeilty.

Lomamuistoissa Azoreilla

Pimeyden keskellä on mukava muistella lämpimiä päiviä Sao Miguelilla.

Terveyttä puutarhasta

Onneksi tuli tehtyä pihan syyssiivot jo viime viikonloppuna.
Tiistaina satanut lumiräntä on pysynyt maassa ja vesiaiheen vedenpinta on jäähyhmässä vielä tänäänkin, vaikka asteet ovat taas vaihteeksi plussan puolella. Nyt on maasta nostettu begoniat ja daaliat odottamaan uuden kevään tuloa ja alas on leikattu syysleimujen mustaksi muuttuneet varret sekä tuhannesti siementävät malvan kukinnot. Maisema näyttää marraskuisen suttuiselta.

Allergiatalolla pidetty Hyvinvointiseminaari oli mahtavan mielenkiintoinen. Illan parasta antia oli professori Tari Haahtelan esitys puutarhan merkityksestä ihmiskehon vastustuskyvylle ja allergioiden ehkäisylle. Aivan järisyttävän uutta tietoa ei juuri tullut, mutta mikrobi- ja solutasolle asti avattuna ja värikkäästi kerrottuna asia tuli ymmärretyksi ja jäi mieleen.

Kädet multaan. Selväksi tuli, että mullan mikrobikanta on ihmisen vastustuskyvylle elintärkeä ja sitä pitäisi päästä pöyhimään avokäsin, ilman kumihanskoja, tämän tästä. Ruukkukasvit ja -multa käyvät myös korvikkeeksi. Lasten pitää antaa nuolla kengänpohjia ja tutustua bakteerimaailmaan eikä tuttia tarvitse kotilattian pölyistä huuhdella. Multaporkkanoita pitää suosia ja tapettua, ylipuhdasta ja kelmutettua ruokaa vältellä.

Mutta uutta minulle oli, että koiran allergiaa ehkäisevä vaikutus ei tulekaan turkista eikä syljestä, vaan tassujen pohjista. Mitä isompi koira, sen suuremmat tassut... Kissakin käy, mutta sen tassut ovat niin pikkuruiset.

Yleisöstä huudeltiin, että mitäpä sitten kun maa jäätyy eikä multaa pääse pöyhimään. Niinpä, sillä on merkitystä pohjoisten kansojen allergioiden kannalta. Haasteellinen ilmasto tuo oman vaikutuksensa tähänkin ja siitäpä syystä etelän ihmisillä on allergioita tutkitusti vähemmän. Hätäavuksi tuli suositus etelänmatkoista oikein professoritasolta!

Liekö ollut allergioita isoäidin aikaan.
Ainakin kädet oli mullassa kyynärpäitä myöten ja nauriit syötiin suoraan maasta:

 

Moniulotteisia pohdintoja Pessoan malliin

Olen nyt jo jonkin aikaa selvitellyt Fernando Pessoan (Bernard Soaresin) Levottomuuden kirjan juonen kulkua. Myöntää täytyy, että alkusivuja lukiessa mieleeni hiipi epäilys, mahdankohan olla haukannut liian vaikean palasen. Tämän kirjan lomassa olenkin kevennykseksi hotkaissut loput tarkkaan varjellusta ja pahan päivän varalle säästetystä Peter Kerrin kirjasta From paella to porridge sekä Erma Bombeckin sarkastista huumoria pursuavan Kun kotirouvaa otti pannuun.

Sinnikkäästi Pessoa on kuitenkin seurannut aamuisena junalukemisenani ja pikkuhiljaa olen päässyt siitä jyvälle. Sivut ovat täynnä syvää itsetutkiskelua ja olemisen analyysiä. Hajonneen persoonallisuuden joskus synkkääkin ruodintaa - ja niin uskomattoman kaunista kieltä, että välillä pitää oikein pysähtyä lukemaan sanojen suloa uudelleen.

Kirjan nimestä huolimatta ei sivuilta mielestäni huou mikään levottomuus. Ennemminkin kirjoitetut katkelmat ovat pohtivia ja maailmaa sen kaikilta kulmilta tarkastelevia. Jutustelun vire on surumielinen ja kertoo avoimesti omiin maailmoihinsa uponneen miehen sotkeutumisesta omien, kuviteltujen persooniensa verkostoon. "En tiedä enää kuka minä olen", toistuu aika usein tekstissä.

Näin neljänneksen verran kirjaa lukeneena en ole tarinassa minkäänlaista juonen tynkää kyennyt havaitsemaan - tai edes sitä tarinaakaan. Siksi kai alku tuntuikin aivan epätoivoisen epäselvältä ja kielen rytmiin oli vaikeaa päästä sisälle.

Nyt tekstissä pitemmälle edettyäni olen ihastunut sen luomaan tunnelmaan ja kirjoittajan kuvailevan romanttiseen kieleen. Välillä tosin olen aivan sekaisin pohdintojen moniulotteisuudesta ja jutun pyörteisten kiekuroiden polveilusta. Välillä taas tuntuu jopa siltä, että kirja saattaa olla vaarallinen; varansa saa pitää, ettei itse ajaudu kovin synkkämieliseen pohdiskeluun ja raskaaseen elämän filosofointiin. Ja etenkin, ettei aamupimeässä aja pysäkkinsä ohitse.