Vuoden viimeisiä viedään - Haminan, Kotkan ja Loviisan reissu

Uskalsimme sittenkin lähteä vielä viikonlopun autoreissulle vaikka sää oli jo talvisen raikas. Onneksi suuret päätiet olivat sulat eikä matkaa tarvinnut keskeyttää ennen määränpäätä.

Tällä kertaa matkasimme "Hurmaavaan Haminaan", joka oli nimensä veroinen. Saavuimme perille myöhään perjantai-iltana ja jonkun aikaa vierähti ennen kuin hoksasimme miten päästä suunniteltuun yöpymiskohteeseen, nimittäin Tervasaareen, Rampsin vierasvenesataman laituriin. Siinä oikeata tietä etiskellessä tuli kierreltyä idyllisen pikkukaupungin katuja iltavalaistuksessa. Kaunista. Hauskat olivat myös vesitornien sinisinä loistavat tötteröt tummaa yötaivasta vasten. Aamun valjettua kävelimme ympäri Tervasaaren ulkoilualueen ja uimarannan sekä Tullikamarin laiturin ja osan kaupungin puoleisesta rannasta. Keli oli kuulas ja etenkin vedellisistä kuvista tuli todella hyviä! Hamina on todella kaunis. Kirkkojen ja vanhan ympyräkaupungin rakennusten kauniit värit korostuivat vielä erityisesti uuden lumen luomaa valkoista taustaa vasten. Samoin punaisenkarvaisina hehkuvat, valkoisen lumen pinnalle pudonneet lehdet. Keskustan puiston lammikko oli jo jäässä, mutta suihkulähteestä pirskottui vielä muutama vesikaari jään pintaan. Mainio, viihtyisä pikku ravintola El Burro oli myös tutustumisen arvoinen. Ruoka oli hyvää ja tunnelma lämminhenkinen. Sattumala onnistuimme löytämään tiemme myös kehutuille Pitkille hiekoille. Mahtava kesäpaikka, pitää tallettaa muistin kätköihin tulevia tarpeita varten. Ajelimme muutenkin Papinsaarten reittejä ristiin rastiin ja katselimme uusia ja vanhoja asuntoalueita.

Kun tuumasimme Haminan tulleen katsotuksi, muutimme majaa Kotkaan, ja kuinkas muutenkaan, Katariinan meripuiston rantaan. Vielä illalla kävelimme pikaisesti puiston ympäri ja katselimme kaikki uudet jutut joita paikalle oli ilmestynyt sitten viimenäkemän. Aamulla meidät yllätti melkoinen hernerokkasumu, kun ilma oli lauhtunut ja meri hohkannut höyryään maiseman ylle. Siinä aamupalan nauttimisen aikana sumu ehti kuitenkin jo hälvetä ja lähdimme kuvausreissulle. Kävelimme Katariinan rantoja pitkin Sapokkaan. Mahtavat värit, vaikkapa sumussakin. Nämä puistot ovat joka kerran omalaatuisen kauniit, aina riittää ihasteltavaa.

Sumuisen Kotkan jälkeen putkahdimme aurinkoiseen Loviisaan. Ja maisema oli kertaheitolla aivan toisenlainen. Suola-aittojen rannassa kuulin ensimmäisen kerran eläessäni "jääriitteen laulua". Puhtaan valkoisena loistavan maiseman keskellä kaupunki oli kuin pienoinen jalokivi hangella. Se pikkuruinen lumimäärä joka maahan oli tippunut, oli nimittäin sinnitellyt tiukasti paikoillaan ja maisema oli häikäisevän kirkas. Rantoja peittävä jääriite vinkui ja kitisi ihmeellisesti, kun aaltoja halkovat pikasliipparit ja moottoriveneet huristelivat vielä täyttä päätä. Uimarannan sinivalkoiset uimakopit olivat hellyttävän näköiset valko-oranssissa maisemassa. Kannatti lähteä reissuun!

Runsaasti juustoa!

Pörssin Juustonäyttelyn satoa

 

Piipahdin Juustonäyttelyssä maistelemassa - ja haistelemassa - kotimaisten juustontuottajien tarjontaa.
Aivan erityisesti tällä kertaa ihastuin Juustoportin Brandy-pähkinä juustoon sekä saman valmistajan Vuohen viinitarhuriin. Nyt pitää vain pitää silmät auki juustotiskeillä, että saan hankittua näitä ihanuuksia kotipöytään saakka. Kertoivat, että juustoja on hyvin saatavilla markettien hyllyillä.... lähi-Valtsarista eivät uskaltaneet mennä takuuseen.

Näyttely tuntui hiukan hiljaisemmalta kuin pari vuotta sitten, kun siellä ensimmäistä kertaa kävin, ja tulin innoissani liittyneeksi Juustopöydän jäseneksi. Tuntui ihan, niin kuin maisteltaviakin olisi ollut nyt hiukan vähemmän, eikä ihmispaljouttakaan ollut vielä ehtinyt kertääntyä paikalle. Toisaalta väkeä lappoi sisään tasaista tahtia.  Aikataulukin on sellainen, näyttely on avoinna vain viiteen saakka, että työssä käyvän on sinne nipistettävä aikaa erityisesti. Mukava tapahtuma silti.

Hoitsutus loitsutus!

Kuvitelkaa mielessänne: Kaksi polven korkuista pikkupotteria juoksee risukeppiensä kanssa ympäri  syksyistä puistoa. Toinen lyö puun runkoa sauvallansa "Hoitsutus loitsutus", jolloin toinen vaivihkaa vetäisee riippuvasta oksasta niin että lehdet leijailevat värikkäänä pilvenä maahan. Vanhan ajan ihka oikeaa leikkiä! Mahtava oli päästä siitä silmännurkallisen verran osalliseksi. Mukavasti myös tarttui korvaan tuo "rowlingsilainen", tai paremminkin "kapari-jattalainen" kieli, pikkuveikoilla oli luontaista kykyä sepittää omat loitsunsa syksynhenkeä vastaan taistellessa. Mitä sitä valitetaan etteivät pojat muka lue?

Itse olen saanut finisteltyä Pentti Saaritsan mainiosti kääntämän Fernando Pessoan runokokoelman En minä aina ole sama. Kokoelmassa on runoja tunnetuimmilta Pessoan henkilöhahmoilta, joista suosikikseen Saaritsa mainitsee Alvaro de Camposin, mutta joista minua miellyttivät eniten Ricardo Reisin hahmossa kirjoitetut  runot. Niin paljon ihastuin Pessoan tekstiin, että varasin kirjastosta hänen Bernard Soaresina kirjoittamansa Levottomuuden kirjan. Sen kimppuun pääsen tulevalla viikolla.

Välillä ahmaisin myös ensimmäisen Alicia Gimenez Bartletilta ilmestyneen suomennoksen. Petra Delicado ja merkityt tytöt. Kirjassa myrskyn lailla uurastava barcelonalainen poliisiylikomisario Delicado selvittelee rikossarjaa seuranaan konstaapeli Fermin Garzon Salamancasta. Odotukseni taisivat olla kovin korkealla, sillä tähän dekkariin en oikein syttynyt. Kun on tottunut Donna Leonin vangitsevaan Venetsian kaupunkikuvauseen ja lämminhenkiseen Guido Brunettiin tai Andrea Camillerin merenhohtoisiin, herkkusuu Montalbanon ratkaisemiin sisilialaistarinoihin, ei ole kovin helppoa vakuuttua pätevän ja kovakielisen Delicadon räväkkyydestä etenkin kun Barcelona ei ainakaan tämän kirjan sivuilla näkynyt juuri millään tavalla. Pettymys, mutta ehkä jo seuraava kirja avaa toisenlaisen kuvan.

Tällä aikaa junassa on seuranani kulkenut tiiliskiven paksuinen Krokotiilin keltaiset silmät.
Tätä Katherine Pancolin kirjaa olen väijynyt jo kuukausi kaupalla, mutta nyt vihdoin se osui käsiini aivan vahingossa. Ilmeisesti suurimmat fanit sen ovat jo ehtineet ahmia ja siirtyneet tuoreen Kilpikonnien hidas valssi -teoksen äärelle. Kirja on osoitautunut ennakkolupauksen sekä kuntoutuskurssin kämppäkaverin kuvaileman mukaiseksi. Myyntipuheessa nimittäin sanotaan, että kirja on kuten suklaarasia suklaanhimoisen kourissa. Kun sen on kerran avannut, on koko sisältö ahmittava yhdessä hujauksessa.

Näin puoleen kirjaan päässeenä voin mainita, että henkilöitä tarinassa tuntuu vilisevän yhden pikkukylällisen verran. Hahmojen ranskankieliset nimetkin tuntuvat aluksi menevän sekaisin keskenään, mutta siitä huolimatta ainakin naislukija haltioituu henkilöiden monimutkaisista elämänkuvioista, lapsenkasvatusongelmista, lapsuuden kokemuksista sekä haasteellisesta suhdeviidakoista liikoine tai riittämättömine rahavaroineen. Lisäksi juoneen tulee yllättäviä, ennelta kuvittelemattomia, ihan mahdottomaltakin tuntuvia hyppäyksiä joita ei voi kuin seurata sivu sivulta eteen päin.

Kahta ei kanna... sekä juhlahumua Helsingissä

 

Tänä syksynä pihlajat ovat pullollaan marjoja. Jo kolmena syksynä on käynyt niin, että puut ovat sylkeneet marjansa pihakivetykselle lokakuun alussa, mutta nyt... Nyt marjoja on tilhien juopottelujuhliin riittävästi!

 

Minulla on teoria. Vuotuinen ajan kierto -kirjassa muistaakseni sanotaan pihlajasta että "kahta ei kanna". Aikaisemmin olen ajatellut sen niin, että jos marjoja on paljon, niin ei tule paljoa lunta. No se on osoittautunut vääräksi ajatelmaksi. Vaan - jospa onkin niin, että jos marjat pysyvät puussa, niin ei tule paljoa lunta. Hm... nähtäväksi jää. Nyt ainakin on paljon marjoja ja ne pysyvät puussa. Sääennustajat sen sijaan lupailevat hurjaa ja runsaslumista talvea. Puutarhurin kannalta pakkanen ja paksu lumivaippa on hyvä yhdistelmä. Silloin kasvien juuret pysyvät lumen alla suojassa. Jos lunta ei tule ennen paukkupakkasia on aina vaarana että herkimmät kasvit paleltuvat, eivätkä enää keväällä nosta päätään.

 

 

Enemmän funkista Reino

 

 

Perjantaina juhlin merkkipäivää mm. museokäynnin myötä ... sekä kera hullujen päivien.

 

Juhlatunnelma oli kertakaikkiaan absurdi. Ensin ryntäsimme läpi (kolme tuntia) hullujen päivien tarjonnan. Hypistelimme jos minkä sorttisia mallirekkien jakkutarjontoja ja tunkeuduimme läpi ihmisvilinöiden ja pitkien kassajonojen. Sitten suuntasimme kulkumme Sofiankadulle Helsingin kaupungin museon WDC 2012 näyttelyyn "Enemmän funkista Reino".  Näyttelyyn on koottu mahtava kavalkadi vanhaa aikaa. Lapsuuden mustavalkoiset elokuvat pyörivät valkokankailla ja hohdokkaat Ansa Ikosen ja Regina Linnanheimon puvut ja kuvankauniit valkokuvat edustavat Suomen Filmiteollisuuden kulta-ajan tunnelmaa näyttelytilojen vitriineissä ja seinillä.

Näytillä on myös vanhoja SF:n lavasteita kuten kalusteita ja valaisimia sekä esineistöä johon kuuluu mm. maskeeraajan välineitä sekä vanhaa tavaraa hajuvesipulloista baarikaappien antimiin.

 

Epätodellinen tunnelma syntyi katuvilinän keskelle sijoittuvan näyttelyn autiudesta. Saimme suorittaa yksityiskierroksen näyttelyssä. ja istuimme yksityisnäytöksessä Kino Engelin "Tulevaisuuden toivot" -lyhytfilmissä. Hieno näyttely. Toivottavasti se on vetänyt katsojia enemmän juhlavuoden alussa, jolloin markkinointi oli näkyvimmillään.

 

Mahtavaa oli myös siemaista lasillinen luomukuohuvaa kauniissa Kieseleffin talossa. Eihän tämä ikääntyminen nyt niin paha asia olekaan.

Havunneulasia haravoiden

Kaunis viikonloppu, aurinkoista ja leppeää keliä on riittänyt sekä eiliselle että tälle sunnuntaipäivälle. Eilen hyöri sisätiloissa valkotornado, kun saunan löylyhuoneen remontin valmistuminen sai aikaan sen klassisen jutun, että kaikki vanha alkoi näyttää kulahtaneelle. Raivokkaasti harjan varteen tarttumalla sain sentään asiaa petrattua ja puhtauttaan kiiltelevät paikat sopivat paremmin yhteen uutukaisten pintojen kanssa.

Tänään harjahirmu siirtyi pihamaalle. Siellä on meneillään joka syksyinen siivouspuuha. Kaikkialle levinneitä heinätupsuja ja kurjenpolven lehtiruusukkeita pitää nyppiä vähempiin. Sorakäytävät haravoida näkyviin pudonneitten lehtien alta, pihapöytiä ja tuoleja kasata pois, ei niissä kuitenkaan kukaan enää istu. Ränsistyneitä kasveja pitäisi myös leikellä alas ja siistiä ennen kylmän tuloa.

Etupihan eksoottinen mänty, jonka lajike on edelleen arvoitus, on taas pudottanut puolet neulasistaan. Ne peittelevät kultaisena mattona laatoitusta ja kantautuvat ikävästi koisteissa kenkien pohjissa eteisen lattialle. Joka syksy haravoin neulaset kasaan ja vien takapihan perukoille istuttamieni alppiruusujen pahnoiksi. Nyt on ensimmäinen havunneulassade selvitelty ja pahnat levitelty. Männyn oksaa nyhtämällä voi todeta, että seuraava sato on vielä tulossa. No, alppiruusujen alle mahtuu vielä.

Ainakin toissa yönä oli jo hiukkasen pakkasta ja villiviinit loistavat punaisina vielä hetken, ennen kuin pudottavat lehtensä. Mustaseljan viimeisetkin marjat alkavat olla kypsiä ja niistä saisi monta pullollista mehua, mutta mihin sen laittaisi. Edellisetkin pullotukset kansoittavat vielä tiskipöytää. Ei ole kylmäkellareita nykyaikaisissa taloissa. Daaliat kukkivat vielä ja keväällä alas leikkaamani malvat ovat vielä hyvässä kukassa, samoin verikurjenpolvet, jotka uhkaavat valloittaa pikku poikastensa avulla koko pihan. Kurtturuusu on avannut vielä muutaman uuden kukan, vaikka olen sen marjoistakin jo päässyt kiisseleitä keittelemään.  Begonia kukkii sekä ruukussa, että kukkapenkissä ja näyttää tietysti käyneen niin, että se kerrottukukkainen ja kauniinpi on tullut sijoitettua pihan penkkiin, kauas silmien ulottuvilta. Mutta kaunis ja helakan punainen on tämä ruukussa rehottava yksinkertainenkin malli.

Lukunurkassa on nautittu ihastuttavasta, mutta vakavasta Antonio Tabuccin kirjasta Kertoo Pereira sekä sen johdattamana Fernando Pessoan runoista, joista yhden haluan lainata tähän:

Sitten, Lidia, kun saapuu syksymme
ja siihen piilevä talvi, varatkaamme
ajatus, ei tulevalle
       keväälle joka kuuluu toisille,
ei kesälle josta olemme jo kuolleet,
vaan sille mikä kaikesta menneestä jää -
sille ruskalle jota lehdet elävät juuri nyt
       ja tekee ne toisenlaisiksi.

Ricardo Reis (Fernando Pessoa 13.6.1930)