Sataa mukavasti, kunnolla kastellen, mutta kuitenkin ripsutellen. Vaikka unikot juuri nyt kukkivat suurina tulenpunaisina pallukoina ja taipuvat veden painosta kohti maata, eivät ne kuitenkaan lätsähdä pitkin pintaa, vaan jaksavat pysytellä kiehkuraisen vartensa varassa.
Humalaköynnös on jo saavuttanut kaariportin lakikorkeuden. Nopeasti se kasvaa hotki itsensä korkealle ja alkaa pian muodostaa epätietoista ympyrää, koska ei halua matkata alaspäin. Minun toiveitani se ei kuuntele, ei taivu portin toista puolta vehreäksi verhoamaan, vaan tavoittelee taivaita.
Kultaköynnöskuusama sen sijaan protestoi edelleen. Se kuivutti pois nekin lehden tyngät jotka jo olivat. Uusia ei näy ei kuulu, toive makaa nyt maasta nousevan uuden kasvun varassa. Juurakko ei ole kuollut, sen tiedän. Itsepäinen otus, saa nähdä kuinka kauan jaksaa osoittaa mieltään ja lymytä.
Eilen oli ihana, lähes helteinen päivä. Tarjolla olisi ollut Helsingissä jos jonkinlaista ruokafiestaa ja festivaalia, johin oli ollut ajatus mennä, mutta jäimmekin nauttimaan oman pihan suloisuudesta ja auringosta. Hyvä valinta. Sain myös paljon aikaiseksi, sillä vaikka helle ihana onkin, en kovin kauan jaksa paisteessa istua, kun jo on lähdettävä liikkeelle. Huomaamatta siinä tuli taas kuoputettua ja siistittyä sitä sun tätä nurkkaa. Mukavaa myös, että aina löytyy pientä pöyhittävää, vaikka mitään suurta ei jaksaisikaan.
Viime viikolla pääsin pyörähtämään Kumpulan siirtolapuutarhassa. Kaunis paikka! Sieltä minulla on lapsuusmuistoja Matti-sedän ja Fina-tädin mökiltä, mutta en minä sitä osannut paikallistaa. Portin muistin selkeästi kuitenkin ja laajan, suoran käytävän ja juhlakentän kummun. Mielikuvissani mökki oli vaalean sininen... Mukavia muistoja kuitenkin, vaikka kovin hataria ovat ja muistojen manttaalit laajat vaille viisivuotiaan silmissä.
