Suloisia ovat intialaisen etsivämestarin Vish Purin seikkailut. Tämän kertainen lukemani, Tarquin Hallin dekkari on nimeltään Kohtalokkaan voikanan arvoitus. Jo kirjan nimestä pääsee jyvälle siitä, että herkkujen ja mausteisten ruokien parissa taas pelmutaan. Vaikka ruokakirja ei olekaan, on ruokajuttua tässäkin tarinassa riittämiin.
Puri eli Pullukka parka tasapainoilee ainaisen diettinsä kanssa, jota vaimo Rumpi tarkkaan valvoo. Intialaiseen keittiöön johtavat monet mausteen tuoksuiset polut. Herkulliset parathat, samosat ja muut eksoottiset ruokalajit sukeltavat alas Pullukan kurkusta, ennen kuin vaimo ehtii kissaa sanoa.
Terveelliset ruokalajit syödään kiltisti valvovien silmien alla, mikäli kiireinen soitto ei kutsu juuri silloin muualle, ja sen jälkeen pysähdytään nurkan takana katukeittiöllä, kuin meikäläisellä nakkikioskilla ikään, nauttimassa kunnollisesta, hiusjuuria kuumottavasta tulisesta piiraasta.
Eräs kirjan sivuilta löytynyt herkku oli nimeltään mango achar, jota minun tietysti piti mennä tarkastelemaan lähemmin. Sen seurauksena löysin oivalliset reseptisivut ja valmistusvideot, jotka vihkivät syvemmälle intilaisen keittiön saloihin.
Sivustoja ylläpitävä Manjula, vaikuttaa myöskin hyvin sympaattiselta rouvalta.
Aivan toisiin maisemiin pääsin Tito Collianderin kirjan Kohtaaminen, sivuilla. Siinä kirjailija, jo vanhemmalla iällään, tilittää nuoruutensa tuntoja ja elämän valintoja.
Kirjassa liikutaan Pariisissa, Marseillessa sekä Algerissa. Podetaan juurettomuutta, rahattomuutta ja juodaan ja juhlitaan. Tässä kirjassa kyllä vähemmän syödään, sillä nuoren Titon elämää rasittaa ainainen rahapula.
Surullisen hauska on muistelma ajalta Pariisissa, jolloin Tito rahoitti opintojaan laulamalla paikallisessa, skandinaavien suosimassa kapakassa. Palkaksi hän sai pihvin ja punaviinin. Aluksi homma oli hauskaakin, iloista laulantaa mukavien veikkojen kera, mutta lopulta elämän raadollisuus työntyi näkyviin. Absinttitytön surkea, itsemurhaan johtanut kohtalo suistaa nuoren Titon aina masennukseen asti, mutta eipä auta kuin laulaa vain, kun palkkapihvi jo lämmittää mahassa.
Kirjan sivuilta jouduin sitten Terijoen maisemia tutkimaan. Tito tulee Suomeen takaisin ja asettuu Porvooseen. Siellä hän tapaa tulevan vaimonsa Inan jonka kanssa elämä kulkeutuu Terijoelle, Villa Golicken maisemiin ja ihanille hiekkarannoille.
Villan kuvia googlatessa löysin Karri Koivusillan Tampereen ammattikorkeakoulun rakennustekniikan lopputyönä tekemän tutkintotyön, joka käsittelee Terijoen vanhoja puuhuviloita. Laajassa raportissa on paljon tietoa myös tuon kultturellin ajanjakson ihmisistä ja historiasta.
Taiteilijayhteisö kokoontui seudulla kesäisin ja seurapiiriin mahtuu monia historiasta tuttuja nimiä Ilmari Kiannosta Edith Södergraniin saakka. Kuolemansa jälkeen venäläisen taiteen ikoniksi nousseen Ilja Repinin ansiota lienee, että Villa Golicke on vielä tänä päivänä pystyssä, joskin ränsistyneenä.
Repin vietti kesiään juuri näissä entisen Kuokkalan maisemissa, jotka nyttemmin on nimetty Repinoksi ja säilynyt jonkinmoinena - muut puuhuviloiden tienoot ovat jo aikaa päivää hävitetyt, eikä vanhoista rakennuksista ole jäljellä kuin valokuvat (ja nekin mustavalkoiset).
http://terijoki.spb.ru/old_dachi/docs/Villa_Gernandt_Kapylinna_osa.pdf
http://www.mondo.fi/venaja/terijoki-muistoissa-ja-unelmissa
Tervetuloa! Sivuilla suloisesti sekaisin: Puutarhurointia. Juustoa ja viiniä. Karavaanailua. Matkoja. Kirjoja. Runoja. Arjen ajatuksia.