torstai 31. joulukuuta 2015

Värikäs vuosi vaihtuu iloisin mamu-toivotuksin!


Tämä vuosi jää mieleen, paitsi leudosta talvesta ja sateisesta kesästä, myös maailman melskeiden rantautumisesta tänne asti.

Tuleva vuosi näyttää miten muuttajat löytävät paikkansa arjessa ja miten onnistuvat luomaan omat polkunsa täkäläisessä elämän rytmissä.

Minun vuoteeni mahtuu, lähinnä paivittäisen junamatkailun ansiosta, joitakuita kohtaamisia maahan muuttaneiden, eri kansallisuuksia edustaneiden ihmisten kanssa. Ja ruuhkajunaan toivoisin myös arvoisien päättäjiemme istahtavan aina silloin tällöin todellista Suomea kurkistelemaan.

Olen saanut opastaa kirgiisimummoa Tikkurilan asemalla junanvaihdossa sekä neuvoa oikeaan junaan ulkomaalaisia, heikosti suomea osaavia ikänaisia. Naiset syystä tai toisesta valitsevat minut kysymysten kohteeksi. Liekö syy siinä, että minulla ei nykyisin juurikaan ole kiire, vaan haahuilen asemilla kaikessa rauhassa hitaasti edeten, jotta aikaa paikalla seisoskeluun jäisi mahdollisimman vähän.

Vaan sattuipa eilen niinkin, että minua puhutteli kurdimies, joka aikansa katseli kuinka temppuilin kännykkäni kanssa piuhoja korviin asetellen ja taas pois repien, ja silmälaseja otsalle ja silmille vuoronperään sovitellen.

Naamallani lie ollut huvittunut ilme, kun mies loihe ilmoille kysymyksen: Kuunteletko musiikkia, onko hyvää? No minä en ollut vehkeestä vielä pihaustakaan kuultavaksi saanut, mutta nyökkäilin ja myönsin vaan että kyllä, kyllä. Siihen mies yllättyneenä huudahti Oletko suomalainen! Oletko aina noin iloinen? Onko sinulla lapsia, oletko naimisissa? ja jatkoi -En olisi uskonut, olet niin epätavallinen.

Kuultuaan sitten, että juu, olen naimisissa ja lapsiakin on kolme, pyyteli kovin anteeksi uteluaan ja päivitteli sitten vielä jo aikuisten lasten ikiä, että niin vanhakin... ei uskoisi!

"Epätavallisuudestani" huolimatta, tai siitä syystä, päätin kuitenkin laittaa tämän keskustelun vahvasti plussan puolelle ja toivon, että moni muukin onnistuisi edes hetkiseksi luomaan kasvoilleen vaikkapa tuollaisen hämmentyneen hymyn tai muuten vaan sellaisen ilmeen, että ulkomaalainenkin uskaltaa suunsa avata. Mukavaa oli keskustella ja hyvää uutta vuotta mamumiehelle toivottaa.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulutohinaa ja elämäni lyhin bussimatka!

En minä mitään joulustressiä tunnusta, muuten vaan on unen lahjat vähissä ja pientä sekoilua ilmassa.

Eilisen puurojuhlan innoittamana pyöriä touhotin tänä aamuna punanuttujen, hameiden ja kenkien haussa niin, että sen tuhannen kiire tuli bussille juosta!

Risteyksessä, pikkuista ennen pysäkille ehtimistä mokoma tulikin, mutta pysähtypä, kun huidoin sillä kätevällä heijastinkortilla. Tuttu kuski. Huomenet ja kiitokset, kun noukki kyytiin tien poskesta, istumaan - ja, himpskatin himpskattia! Lahjapussi eteisessä. Siispä siltä siunaamalta nappia painamaan ja pois bussista. Yhden pysäkinvälin kerkesin körötellä.

No, lyhyt oli matka pussukkata hakemaan ja kohtalaisesti työpaikallekin ennätin. Siellä sitten kaikki tänään taas arjen harmaissaan ja minä yksin helakkana tonttuna... No, tuttu tunne.

Nyt ovat sentään laatikot jo uunissa ja piparin tuoksua ilmassa.

Mustasta maasta huolimatta oikein mukavaa joulunaikaa!


sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Valohoitoa pimeyden ja mustan märkyyden vastapainoksi


Joulukuu ja talven tulosta ei juuri tietoakaan. Pimeyttä aamuin illoin ja tihkusateen ropinaa vasten kasvoja... Mutta näillä mennään, onhan totuttelua takana jo jokunen vuosi.

Ennen alkuvuoden varsinaista valoilottelua eli Lux Helsinkiä, kävimme nauttimassa valoista Helsingissä ja Keravan Aurinkomäellä. Esplanadin puistoon rakennettu satumaisema poroineen ja kuusineen on ihastuttava! 

Täällä kotikylässä on vähän vaatimattomammat valot, mutta kyllä niitäkin passaa ihailla. Aurinkomäen Flowers of life -valoteos on nähtävillä vain rajallisen ajan, 16.12. saakka, mutta kirjaston puiston valoista saa nauttia pitempään. 











Pilkkopimeyden etuja lienee, että valoteokset hohtavat kirkkaina mustuutta vasten. Pieni riite ja lumihimerrys toisi kuitenkin mukavan romanttisen vivahduksen valojen tuikkeeseen.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Korkeakulttuuria, Sibeliuksen sävellyksiä harpulle ja sopraanolle


Sibeliuksen 150 v juhlavuoden piikkiin osui taas yksi riento, johon pääsin osalliseksi. Korkeakulttuuriksi voi kai luonnehtia "Sibeliuksen Unet" -konserttia, jonka kävin kuuntelemassa Malmitalossa männäviikolla. Mielenkiintoinen, ja taas uusia ulottuvuuksia taiteilijamestarista esille nostanut kokoelma.

Illan käsiohjelma tiesi kertoa, että ruotsalaisen kuvataiteilijan ja runoilijan, Ernst Josephsonin dramaattinen, sanoilla ja sävyillä, muodoilla ja symboleilla toimiva taide inspiroi usein Sibeliusta. Lisää aiheesta on luettavissa mm. Tomi Mäkelän Sibelius-kirjoituksesta, johon päädyin hakiessani lisätietoa Sibeliusta innoittaneista taiteilijoista.

Esitys oli vaativa. Ensimmäinen kappale, ruotsiksi laulettu Soluppgång viuhahti kieli- ja kuuntelushokkina ohitse nostaen tajuntaan ajatuksen; apua, en ymmärrä tästä yhtään mitään. Kirkkaalla ja heleällä sopraanollaan Minna Nyberg heläytti ilmoille sellaisen ääniskaalan, että kielellinen ymmärrys ei ehtinyt reagoimaan sanoihin kuin hyvin hatarasti.

Onneksi seuraava laulu, Svanesång - Joutsenlaulu soljui jo tajuntaan saakka ja pikkuhiljaa, etenkin lausuntaosioissa pääsin sisälle kieleen - ja musiikkiin. Ja lopulta, etenkin runo Jag är ett träd - Minä olen puu, jonka suomennosta olin jo ehtinyt käsiohjelmasta vilkaistakin, valloitti, ja nosti illan annin nautittavalle tasolle. Mielenkiintoista oli tutustua Sibeliuksen sisäisen maailman vähemmän tunnettuun puoleen sekä hänen harpulle säveltämäänsä musiikkiin.

Näin jälkeen päin ajatellen otaksun, että jos olisin tuntenut konsertin sisällön, en ehkä olisi paikalle mennyt, mutta kun sattumanvaraisesti ja ennakkoluulottomasti konserttiin osuin, olen iloinen uudesta, erilaisesta kokemuksesta. Taidokkaan esityksen oli koostanut Essi Iso-Oja, joka myös soitti harppua taivaallisen ihanasti. Harpulla ei rumia säveliä voi soittaakaan, sille minusta ainakin tuntuu. Käsiohjelman sanoin: Sibelius käytti harppua useissa orkestraatioissaan sekä sinfonioissa että sävelrunoissa (Aallottaret, Bardi, Luonnotar, Pohjolan tytär...). Paitsi soittimen perinteistä tehtävää maallisen ja taivaallisen tason välittävänä instrumenttina, se edusti hänelle myös skandinaavisen balladiperinteen säestyssoitinta.

Ernst Josephson:

Jag är ett träd - minä olen puu 
Minä olen puu, hyvälaatuinen ja varmasti kestänyt kauan, 
ellei myrsky olisi riistänyt lehtiäni keskellä kesäni aikaa. 
Nyt ojentelen paljaita oksiani ylöspäin kohti taivasta 
vaikka kaikki ympärilläni kesäisissä väreissään tarjoaa ihanan näkymän. 
Oi, koska saan peittää itseni, koska minun suodaan menehtyä? 
Oi, kuinka kaipaan sinua, sinä kylmä, valkoinen lumi! 
(Suomennos Essi Iso-Oja)

 
Tunnelmapala:
 

Svarta rosor, laulajana Anne-Karin Mikonaho

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Haaveesta totta, ensimmäinen espanjankielinen kirjani - La Abuela Lola

Kun ensimmäisen kerran matkustin vuonna 1988 Espanjan aurinkorannikolle, oli se aikaa, jolloin ei lapsista ja perheestä ollut vielä tietoa. Haaveita vain.

Matka tehtiin sanakirjaa apuna käyttäen  ja rohkeasti autolla Gibraltarille ja Nerjaan ajellen, kaikkea uutta haluttiin nähdä ja oppia. Mukavat ihmiset, lämmin sää ja kauniit lomamuistot saivat sitten innostumaan kielen opiskelusta. Katselin kurssit telkkarista ja kuuntelin kaiken mitä löysin. Lainasin oppikirjoja ja lueskelin niitä.

Ensimmäiset kielikurssini kävin kai joskus 90-luvun puolivälissä Keravan Opistossa. Opettajaksi osui aivan ihanan innostava Päivi Suovuo, joka laulatti lauluja ja katselutti Este Pais -kieliohjelmaa televisiosta. Päivi raahasi luokkaan myös lukiossa vaihto-oppilaana opiskelleita espanjankielisiä oppilaitaan.

Kielikursseihin tuli sitten perhe-elämän melskeissä tauko ja opiskelu jäi omavaraiseksi. Sanastoa kuuntelin kuitenkin korvalapuista suht' ahkerasti ja raijasin junamatkoilla mukana oppikirjoja. Haaveenani oli oppia kieltä joskus sen verran, että pystyisin lukemaan espanjankielisiä kirjoja. Vihdoin osallistuin taas uudelleen iltakursseille vuoden 2009 tietämissä. Silloin pärjäsin jo alkeista hieman edistyneempien jatkoryhmässä. Hauskaa oli, kunnes kielioppi, preteritit sun muut, lannistivat innostuksen.

Netin myötä opiskelu on helpottunut. Kätevästi voi seurata lehtiä ja kuunnella radiokanavia. Ja nyt vihdoin, melkein kolmenkymmenen opiskeluvuoden jälkeen olen lukenut ensimmäisen espanjankielisen kirjani ja aikalailla sattumalta.

Olen lukenut Cecilia Samartinilta jo Señor Peregrinon ja Peregrinan, joista kovasti pidin, ja siitäpä syystä jäi silmänurkkaani kiinni tämä La Abuela Lola (suomennettuna Mofongo).
Ensin kovasti epäilin kielitaitoni määrää, mutta sitten päätin, että jos saan tolkkua kirjan takakannen kuvailutekstistä niin otan urakan selvittääkseni. Niihän siinä kävi, että taustan teksti oli kovin helppolukuinen ja lainasin kirjan - ja nyt se on luettu. Tosin olen lainan pari kertaa uusinut, joten aikaa on kirjan parissa kulunut tovi jos toinenkin.

Kirjan tarina

Ihana tarina kertoo sydänvikaisesta Sebastian-pojasta ja hänen perheestään, erityisesti isoäiti Lolasta ja hänen makoisista keitoksistaan, jotka tuovat illallispöytään värikkään joukon ruokavieraita omine tarinoineen ja taustoineen.

Kuten Samartinin muissakin kirjoissa, on tämänkin sivuilla runsaasti elämän viisautta ja ymmärtäväistä opetusta vaivihkaa tarinan sekaan solmittuna. Kokkauksen lomassa Sebastian vahvistuu, paitsi ruumiin terveyden puolesta, myös henkisesti. Poika oppii puolustautumiskonsteja ja saa varmuutta koulussa kiusaajansa edessä pärjäämiseen. Sivujuonena tarinassa kulkee Sebastianin vanhempien suhde, joka on koetuksella ja päätymässä eroon. Isoäidin keinoja perheen koossa pitämiseen ovat yhteiset ruokailuhetket ja hyvän ja elämäniloisen asenteen pintaan kutsuminen olipa elämässä tilanne mikä tahansa.

Kirjassa Sebastianin ylisuojeleva äiti pelkää pojan kasvun myötä eteen tulevaa suurta leikkausta, jollainen epäonnistunut, on jo koettu aikaisemmin, kun poika oli pieni. Tuskaa tarinaan tuo Sebastianin hauraus, monet rajoitteet samanikäisiin lapsiin verrattuna kun rikkinäistä sydäntä ei saa rasittaa. Haaveet juoksemisesta ja jalkapallopeliin osallistumisesta siintelevät pojan silmissä ja toive kaiken korjaavasta leikkauksesta vahvistuu ja kauhistuttaa äitiä.

Suloinen kirja, suosittelen. Jospa pian saan luettavakseni myös suomennetun laitoksen, niin voin tarkistaa onko tarina sama...

lauantai 7. marraskuuta 2015

Ullanlinna, Metsuri, Morbier, Taleggio...

Mistä nyt puhutaan? No tietenkin juustoista!



Juustopöydän juustokoulu II pidettiin tällä viikolla Helsingissä, Ässäkeskuksen auditoriossa. Luennoitsijana ihastuttavan sujuvasanainen Jukka Sinivirta, jolta juttua ei jää puuttumaan.
Maisteltavaksi saimme tällä erää myös kotimaisia herkkuja.

Maisteluparit:
Helsingin meijeriliikkeen Ullanlinna 
ja Nicolas Feuillatte Rosé Brut samppanja

Herkkujuustolan Metsuri 
ja Joseph Drouhin Laforet Bourgogne Chardonnay 2013

Morbier AOP Frutiere de Flangebouche la Sommette 
sekä Cousiño Macul Antiguas Reservas Cabernet Sauvignon 2011 (Chile) 
ja Taleggio Castelli D.O.P Gran Selezione samalla viinillä

Munster Eremitage 
ja Wolfberger Grand Cru Steingrubler Gewurztraminer 2012 (Ranska)

Stilton Thomas Hoe Stevenson 
ja Grahams Natura Reserve Port


Ullanlinna oli minulle uusi tuttavuus, vaikka Helsingin meijeriliikkeen tiesin ja heidän Klippaniaan olin joskus jo maistellutkin. Metsuri oli tuttu entuudestaan ja valkoviininsä kanssa aivan oivallinen pari.
Ja nyt löytyi Morbier myös minun makuuni. Aikaisemmat olen niellyt ihmetellen, että mitäpäs hyvää näissä pitäisi nähdä, mutta tästä tykkäsin. Lentävästä Lehmästä sitä saa.

Mutta Munsterin valuvaa haisua ei voita mikään! Viininsä kanssa se oli mukava myöskin, vaikka minulle olisi paremmin sopinut joku vähemmän makea Gewurztraminer, tämä oli hieman liian suloinen. Ja kun makeista en tykkää, niin Stiltonin kumppaniksikin olisin ottanut vähemmän makeutta. Grahams Portista mielleyhtymäni menevät aina jouluun ja taatelikakkuun.

Maistelutilaisuus itsessään oli viihtyisä ja mukava. Joukon nuoret, uudet jäsenet kirvoittivat vilkasta keskustelua ja loivat iltaan välitöntä tunnelmaa.

Ja kun vielä kotimatkakin sujui lennokkaasti raitsikka-juna-bussi yhdistelmällä ilman turhia odotteluja, osui kokemus aivan nappiinsa virkistämään alkanutta talviaikaa ja myöhäissyksyä.

torstai 5. marraskuuta 2015

Reissu Tampereen kautta Jämijärvelle - vaihdelaatikon huoltoa

Viime viikonloppuna pääsi armas Ducatomme alias Römpötti-Rutinoff ansaitsemaansa hoivaan ja huoltoon. Matkattava oli täältä ruuhka-Suomesta aina Jämijärvelle saakka, että vanhuksellemme löytyi osaava, ja palvelua kohtuuhintaan tarjoava huoltamo T. Hinttu. 

Lauantaina ajelimme siis Tampereen vedellisiin maisemiin iltaa viettämään. Automökille löytyi paikka Ratinan rannan kupeessa olevalta paikoitusalueelta. Näin syksyllä tilaa oli mukavasti, vaikka Halloween viikonloppu kyseessä olikin.

Meneillään oli myös vast'ikään avatut Valoviikot, joten kaunista katseltavaa hämärtyvässä noitien ja kurpitsojen yössä riitti kovin. 

Sunnuntaiaamuna matka jatkui kohti korjaamoa, kauniit järvimaisemat vain vilahtelivat auton ikkunoista kun ajelimme ohi Ikaalisista. Kevätreissukohde? Mahdollisesti.

Jämijärvellä koetimme löytää aamupalapaikan. Neste-huoltoaseman ikkunassa oli lappu "suljettu sunnuntaisin", joten oli etsittävä muuta. Keskustassa (kaksi katua poikittain) oli ravitsemusliikkeen näköinen paikka "Pub". Sinne siis. Kyselimme paikan emännältä syömisistä, mutta vastaukseksi saimme, että ei mitään ruokaa ole tarjolla ja ystävällisen vinkin mennä lähimpään muonitusmajaan Jämille. Siellä meitä odottaisi oikein noutopöytäkin.

Jämistä emme olleet kuulleetkaan aikaisemmin, mutta selvisihän tuo. Suuri ulkoilukeskus hotelleineen, hiihtoputkineen, pienkonekenttineen, laskuvarjohyppääjien tukikohtineen, latuineen ja muine maastoineen.
                                 

Ja ravintolassa armoton kuhina! EU-virkamiehiä lienevät, tullin tai rajavartiolaitoksen monikansalliset joukot oikein miehissä, ja naisissa, olivat leirittämässä Jämillä. EU-tähtirivit liivien seluksissa tuikkien kulkivat nuo monikieliset ryhmät noutopöydän ympärillä lappaen lautasilleen porkkanaraastetta ja uunilohta, ihan kuin meikäläiset ikään.










Jämijärvelle jäi auto, ja nyt jännityksellä odotetaan voiko korjata, ja valmistuuko marraskuun aikana, että saamme vanhuksemme noudettua ennen lumikelejä talvilevolle omaan pihaan.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Kolme kohellusta - sattumuksia Kreikan rannoilla


Lomakuvia käsitellessä nousi mieleen Kreikan reissulta muutama hauska sattumus, joilla ilahdutin perheen päätä rantoja rymytessä.

Agia Annan hiljaisessa lomakeitaassa tempaisin kengät käteen ja kahlasin rantaveteen. Lämmintä oli ja mukavaa, mutta isäntä viiletti rantakadulla jo kaukana. Niinpä minä päätin oikaista nurmikon poikki hiekkavarpaineni ja kuivata jalat läpsytellen lämmintä kivikatua, mutta Ai!

Rannan vihreältä nurmikolta näyttävä peite olikin piikkejä täynnä. Joku maata pitkin matava kasvillisuus siinä oli, okaat nousivat taivasta kohti eli suoraa jalkapohjiini. No, kun olet lintannut kummankin jalan piikkimattoon, mitä teet, ei siinä sovi istumaankaan ruveta! Ei kun takaisin vettä kohti varpaisillaan ja nykimään okaita pois yksitellen. Vaimeaa tirskuntaa kuului rannan tuntumassa olevasta pihasta.

Kymin rantakaupungin loputtomassa, sateen pieksemässä rannassa puolestaan upposin mutaan. Että pitikin mennä juuri siitä kohdasta kurkkimaan. Ei kun kengät hiekkalillussa ja aivan märät, jos jo eivät olleet ennestäänkin. Mikäpä siinä, hiekkaranta taas lähellä ja kenkiä huuhtelemaan sinne. Kumarrus ja - aalto. Kastui siinä hartella roikkuvan puseron hihat, mutta kamera onneksi säilyi pulahtamatta.

Kolmas sattumus oli 90 kilometrin hipaisu navigaattorin ruudulla. Tien tiukoissa mutkissa laitteella oli nimittäin taipumus hyppiä pois paikoiltaan, ja niinhän minä sen pelastin. Otin käteen ja - kyllä se siinä välähti - mutta palautui kuitenkin näyttämään suuntaa.

Hotellille siis ajelimme illan hämärtyessä ja pimeäksi muuttuessa. Moottoritietä pääsee nopeasti... Sitten alkoivat hälytyskellot soida. Minne ollaan nyt menossa? Ei ollut Halkidaa seuraavassa opasteessa, eikä sitä seuraavassa, mutta Delfi ja Patras niissä kyllä luki. Syyksi selvisi, että olin hipaissut näytöltä uuden päämäärän, Kyparissos, jonne olimme ajelleet jo vajaan tunnin verran.

Vaikka Delfiin olisikin ollut matkaa vain 60 kilometriä, jäi se siltä yöltä tutustumatta. Hotellissa ehdimme onneksi vielä nipin napin iltapalalle. Hyvä ruoka - parempi mieli.

Harmittaa, että en ottanut ruokakuvia. Erityisesti jäi mieleen rullalammas ja rusinariisi. Riisin seassa oli usein vaaleita rusinoita ja aprikoosin palasia. Hedelmäistä ja hyvää.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Evian kierros ja sateen kyllästämä pyrähdys Korintin kanavalla

Eviassa paistoi alkuviikon aurinko, onnistuimme jopa pitämään uintipäivän Eretria Village -hotellin omassa rannassa. Minä löhösin auringossa ja mies porskutti menemään snorkkeloiden. Ei kuulemma näkynyt muuta kuin pikkukaloja.

Koko reissu alkoi mukavasti, Norwegianin lento Ateenaan sujui aikataulussa ja noin sadan kilometrin automatka hotellille oli tökkivän alun jälkeen sujuva, vaikka eksyimmekin navigaattoriasetusten johdosta Ateenan kiertävälle, pitkälle reitille. Eretria Village Conference & Spa Resort on mukava paikka, mutta keskellä ei mitään. Auto oli siis sittenkin hyvä valinta, etenkin, kun sää suosi vain alkuviikosta.
"Hulluja nuo suomalaiset", totesivat Kreikan pojat, kun tapamme mukaan talsimme pitkin pientareettomia ajoteitä läheiseen Amarintin kylään. Tien vartta tallasimme tosin vain pienen matkaa, sillä pienia kujamaisia polkuja kulki rantaan tämän tästä ja yhdelle sellaiselle lähdimme. Lopun matkaa saimme taivaltaa pitkin ihanaa merenrantaa, tosin välillä kahlaten. Takaisin päin kävelimme taasen tien laidassa, kun hotellimme ravintolan tarjoilija hoksasi meidät töihin ajaessaan ja halusi ottaa kyytiin, pois hurjan liikenteen jaloista.

Kreikkalaista vieraanvaraisuutta koimme joka paikassa muutenkin. Hotellin buffet oli kuin kreikkalaiset pidot. Kaikkea ja valtavasti ja viiniä oman käden mukaan. Onneksi oli se auto... Kaikkialla oli letkeä meininki, ei niin nokonuukaa, EU-normeista hällä väliä. Tupakoida sai missä vaan, kaiteita ei ollut kuin nimeksi, totuttua Välimeren mallia. Mukavaa, mutkatonta, mutta sekasortoista etenkin liikenteessä, jossa valoista ei välitetty, vilkkua ei käytetty, kaistoja ei noudatettu, vaa käännyttiin miten huvittaa. Se tosin helpotti myös turisitin ajoa.


Aurinkoisina päivinä ehdimme myös tehdä autoretket lähikaupunki Halkidiin, Edipsoksen kuumille lähteille, Agia Annan rantakohteeseen, Limniin ja Karistokseen sekä Bouroksen pikkukylään. Vielä torstainen Kymin retkikin oli onnistunut, rantakaupungissa pääsimme kiertelemään ja kuvailemaan loputonta merta, jota rinteistä valuva vesiryöppy värjäsi oranssin ruskeaksi.


Perjantaina emme enää onnistuneet sadetta jujuttamaan, vaan Korintin ja Loutrakin reissu jäi torsoksi, satoi kaatamalla ja kuvia piti näpsiä autossa istuen. Etenkin paluumatkan varren Marathonin kylän maisemat jäivät kaivertamaan, mutta kaatosateessa ei kuvia viitsinyt ottaa.

Mukava reissu, tosin kulttuuri jäi - taas kerran - maisemamatkailun jalkoihin. Ateenan jätimme suosiolla omaksi reissukseen, kun Eviassakin nähtävää oli yhden viikon täytteeksi riittämiin.



Eretria Villagen huoneistokämpät

Edipsoksen kuumat lähteet
Kymi, satama

Kymi, loputonta rantakaistaletta - päädyssä uimaranta
Amarintin (Amarynthoksen) näkymää
kalaravintola Amarintissa


Reissun laaja kuvakierros löytyy linkit-sivulta. Eviasta on todella vähän tietoa saatavana, suomeksi ei juuri mitään, mutta tältä sivulta löytyy hyvät kartat ja tiedot englanniksi.

http://www.visitgreece.gr/en/downloads/maps/evia

torstai 15. lokakuuta 2015

Lomareissun mittainen tukipaketti Kreikkaan - tulossa retki Evian saarelle

Santorini, Thira

















On tiedossa syyslomareissu. Varattuna on lomalento Ateenaan ja siitä matka jatkuu autolla noin sadan kilometrin päähän saarelle nimeltä Evia, tarkemmin Eretrian kunta ja kylän liepeet, jonne pääsee maantietä pitkin Evianlahden ylittävää siltaa.

Odotettavissa on meille aivan uusi ja ennen näkemätön, kuvausten perusteella historiaa ja ateenalaisten lomavilloja pullollaan oleva, maatalouspainotteinenkin Kreikan saari. Se Kreikka, mitä aiemmin olemme nähneet, on varmaankin aivan toisenlaista, sillä vain Santorinin valkoiseksi kalkituilla kuvankauniilla 'postimerkkisaarella' olemme lomailleet aikaisemmin.

Hotellialueen manttaaleista löytyy kuvauksen perusteella niin puistoja kuin lenkkipolkuja ja oma rantapätkäkin. Vähän ihmettelen, että tämmöinen matka on tulossa, mutta en lainkaan vastustele.

Jos perinteet kutinsa pitävät, pyörimme tätä Kreikan toiseksi suurinta saarta (Kreeta on suurin) viikon verran ristiin rastiin, mutta puitteet on nyt kyllä myös altaalla ja rannalla lepäilemiseen. Toivottavasti paistaa aurinko.

Mielenkiintoista olisi nähdä Ateenan kaupunkiakin, mutta lienee viisaampaa pitää suunnitelmat suppeina. Viikossa ei paljoa ehdi, pelkkä Parthenon ja Akropolin ympäristö vaatisi useamman päivän tutkimisajan.

Innolla reissua odotan ja vanhoja Santorinin kuvia selailen. Turistisanastokin pitää päivittää; kalimera, kalispera ja kalinihta ovat vielä sentään muistissa.

Vanhoissa Kreikka-muistoissa virittäydyn matkaan, Jassas!










sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Viisi veijarinaista, Madrid ja Granada...


























No jopas osui käsiin hulvaton tarina pitkästä aikaa!

Tämä Mamen Sanchezin kirja, On ilo juoda teetä kanssasi, on vallaton veijaritarina siitä, kuinka suuren kustantamon perijäpoika, Atticus Craftsman, passitetaan sulkemaan kustantamon Madridiin myynninedistämistarkoituksessa perustama Librarte-lehti, jota toimittaa viiden hurmaavan naisen joukkio.

Atticus lähtee toimeen huolettomana ajatellen, ettei homma niin kaksisen vaikea voi olla, mutta miten käykään...
Naisviisikko juonii työpaikkansa pitääkseen melkomoisen verkon, johon Atticus tarttuu enempiä kyselemättä, rakastuu, pettyy ja...
Soppaa seikoittaa myös herttainen, mutta töksähtelevä komisario Manchego, joka saa kustantamon omistajalta, Atticuksen isä Marlow'lta toimeksiannon jäljettömiin kadonneen pojan löytämiseksi mitä pikimmiten.

Tapahtumat sijoittuvat Madridin hikisiin kortteleihin ja Granadan hedelmällisiin maisemiin. Kukkuloille, joilta on suora näkymä yli laakson kaupungin toisella laidalla kimaltavalle Alhambran linnalle...

"Granada ei ollut milloinkaan säihkynyt niin kuin sinä sateenjälkeisenä iltapäivänä: appelsiinipuut kimmelsivät heleänvihreinä auringossa, kurjenpolvet lehottivat silmänkantamattomiin ja vuorenhuippuja peitti valkoinen, vasta varissut lumi, kuin tomusokerikerros leivoksen päällä." 

Neuvokas viisikko onnistuu puolisen vuotta hämäämään kaikkia peitetarinansa kanssa, mutta sitten tarina saa lisäkäänteen. Huijaus, tiliväärennökset ja väkivalta astuvat mukaan kuvioihin ja Librarten huono talous saa selvityksensä. Lopullinen yllätys tulee viisikon vampin, Solean, isoäidin takataskusta ja onpa itse Hemingwayllä osuutensa juonessa.

- -
Ihanaa, viihdyttävää ja erittäin todellisuuspakoista luettavaa tässä villissä maailmanntilanteessa jossa Tornio täyttyy turvapaikanhakijoista joita kyyditään etelämmäs kaikkiin mahdollisiin majoituskohteisiin, Euroopan rajoja ollaan sulkemassa milloin milläkin kulmalla ja korkeatasoisesti koulutetun tietoyhteiskunnan täydellinen sivistymättömyys nostaa esiin julmia piirteitä.


tiistai 1. syyskuuta 2015

Wanhoja taloja, meren sineä ja loppukesän kukkaloistoa

Tätä kaikkea saattoi ihailla taas Loviisan Wanhat Talot -tapahtumassa viime viikonloppuna.

Tänä kesänä olimme laiskempia ja kiertelimme vain uusia talokohteita ja viime kesältä rästiin jääneitä taloja. Niinpä aikaa riitti meren ihailuun, puutarhoissa istuskeluun, taiteesta nauttimiseen ja uusien ruokapaikkojen etsintään.

Kuten niin monasti, nytkin saavuimme perjantai-iltana, täyden kuun loisteessa, tuttuun rastipaikkaamme vanhan sahan niemelle. Kuu loisti suurena ja kirkkaana pilvettömältä taivaalta, valkoposkihanhet lensivät edes takaisin ja valkoiset veneet seilasivat meren lahdella. Kaunista.

Lauantaiaamuna ryntäsimme täyttä laukkaa aamiaiselle Kallej-ravintolaan, etukäteen olin varmistanut, että aamiaista varmasti on tarjolla. Ja olihan sitä. Samaisesta aulasta tullaan sisään niin ravintolaan, kuin myös Degerby Gillen hotelliin, jonka aamiainen hoituu samassa tilassa, joten maisteltavaa oli monen sorttista, puurosta ja munista pekoniin, croisantteihin ja vohveleihin mansikkahillolla. Hyvää.

Aamupalan jälkeen alkoikin sitten se urakka. Ihania taloja, kauniita pihapuutarhoja ja myyntikojua jos jonkin moista. Ravattiin ja katseltiin, ihasteltiin ja ihmeteltiin. Mieleen jäi erityisesti rohkea suurikuvioisten kukkatapettien runsaus. Mutta hyville ne näyttivät, vaikka omaan kotiini ei laittaisi... no, ehkä yhden seinän verran. Lounaan söimme Villa Aaltosen ihanalla puutarhaterassilla ja vieläpä musiikin säestyksellä.

Sunnuntaina piipahdimme Sibeliusnäyttelyssä, joka oli laadittu nykyisin musiikkiopiston käytössä olevaan, 'Pappa' Sibeliuksen taloon (Sibeliuksenkatu 10). Mukava paikka sikäli, että siellä pikku-Janne on kesiään viettänyt useasti - ja isompana sitten siinä naapurissa Sucksdorffien salongissa (nykyisin Helgas I ja II).

Maistelimme myös kassava-papuherkkua Jaana Kapari-Jatan ja Samsideen Jatan ruokakojussa, Pitkänpöydän talon pihamaalla. Täyttävää ja makoisaa oli, vähän kuin perunaa tuo kassava, maniokiksikin mainittu, mutta "töhnäisempi" suun tuntuma - hyvällä tavalla. "Tylypahkan taikamakkaraa" emme enää jaksaneet haukata.

Nyt tulee paljon kuvia, mutta klikkaamalla ensimmäistä, pääsee katsomaan kunnollisen kokoisia 'kuvaruutuja':