Ma oksalla ylimmällä... Hämeen harjujen lumoissa

Pääsiäispyörähdys sujutteli hyvässä säässä, vaikka todeta täytyy, että uskollinen Römpöttimme oli talven jäljiltä kuin pakastekaappi taas ensimmäisen yön. Lähdimme reissuun jo torstai-iltana ja ajelimme ensimmäiseen etappiimme Hämeenlinnaan. Yövyimme keskustan tuntumassa ja ehdimme vielä iltasella ennen yöpuuta kävellä kaupunkikierroksen hiljaisessa, hämärtyvässä tunnelmassa. Hämeen linnankin näin ensimmäistä kertaa siltä toiselta puolelta, puistomaisemasta käsin.

Aamun valjetessa laitoimme nokan kohti Sääksmäen siltoja, Voipaalan kartanoa ja Rapolan harjun maisemia.

Harjun muinaismuistoalue oli vaikuttava. Helposti saattoi kuvitella, kuinka sinne on turvaan hakeuduttu vihollisen uhatessa ja kuinka on tähyilty järviltä näkyviä joukkoja, varautuen puolustautumaan kaikin keinoin. Alue on todella laaja, keskellä suuri ja suojaisa kattila, jota ympäröivät harjut, joilta näkyy todella kauas.

Voipaalan kartanoalue oli keväisessä asussaan viehättävä, mutta barokkipuiston loistoa jäin kyllä kaipaamaan. Sääksmäki ja Valkeakosken seutu osoittautuivat kuitenkin niin viihtyisiksi, että eiköhän sinne vielä kesäkeleilläkin palata. Silloin on luvassa paljon kaunista ja kartanokin auki uteliaille silmille. Ohan sen historia kiinnostava, Leinon, Sibeliuksen ja Larin-Kyöstin jälkiä siellä saa kulkea ja katsella samoja maisemia, jotka ovat siivittäneet ikimuistoisten taideteoksien syntyä.

Valkeakoskella kävelimme paljon. Ihastuin mm. Riippusiltojen lenkkiin, mutta matka jatkui Laitikkalaan ja piipahdimme Rönnvikin viinitilalla, jossa puoti oli sopivasti avoinna. Laitikkalasta puoliväliin kohti Kangasalaa ajaessa on Pälkäne, jossa tiesin sijaitsevan soman putiikkiliikkeen nimeltä Keltainen talo. No, minä tietysti etsiskelin... keltaista taloa, mutta eihän se ollut kun valkoinen, vaan löytyipä viimein!

Tuossa ylimpänä olevassa kuvassa näkyykin sitten loppumatkan harjuetapin, eli Kangasalan Haralanharjun näkötornista avautuva huikea järvimaisema. Harjun kalliolle, näkötornin juureen, on pystytetty muistokivi Z. Topeliuksen kunniaksi ja tornissa on tuon ihanan, kouluajoilta tutun laulun säkeitä kirjoitettuna.

Paluumatkalla palasimme vielä Visavuoreen, joka oli menomatkalla, pitkänä perjantaina, kiinni. Kyllä kannatti palata. Siellä on tänä kesänä Emil Wikströmin 150 v. juhlanäyttely, joka oli juuri avautunut, myös Kari-paviljonki oli tutustumisen arvoinen. Suurmiehiä kumpikin omalla taiteenalallaan, tai niillä monilla, joillekin näyttää lahjakkuutta satavan ylenmäärin. Ei voinut kuin ihailla.