torstai 24. huhtikuuta 2014

Ma oksalla ylimmällä... Hämeen harjujen lumoissa


Pääsiäispyörähdys sujutteli hyvässä säässä, vaikka todeta täytyy, että uskollinen Römpöttimme oli talven jäljiltä kuin pakastekaappi taas ensimmäisen yön. Lähdimme reissuun jo torstai-iltana ja ajelimme ensimmäiseen etappiimme Hämeenlinnaan. Yövyimme keskustan tuntumassa ja ehdimme vielä iltasella ennen yöpuuta kävellä kaupunkikierroksen hiljaisessa, hämärtyvässä tunnelmassa. Hämeen linnankin näin ensimmäistä kertaa siltä toiselta puolelta, puistomaisemasta käsin.

Aamun valjetessa laitoimme nokan kohti Sääksmäen siltoja, Voipaalan kartanoa ja Rapolan harjun maisemia.
Harjun muinaismuistoalue oli vaikuttava. Helposti saattoi kuvitella, kuinka sinne on turvaan hakeuduttu vihollisen uhatessa ja kuinka on tähyilty järviltä näkyviä joukkoja, varautuen puolustautumaan kaikin keinoin. Alue on todella laaja, keskellä suuri ja suojaisa kattila, jota ympäröivät harjut, joilta näkyy todella kauas.

Voipaalan kartanoalue oli keväisessä asussaan viehättävä, mutta barokkipuiston loistoa jäin kyllä kaipaamaan. Sääksmäki ja Valkeakosken seutu osoittautuivat kuitenkin niin viihtyisiksi, että eiköhän sinne vielä kesäkeleilläkin palata. Silloin on luvassa paljon kaunista ja kartanokin auki uteliaille silmille. Ohan sen historia kiinnostava, Leinon, Sibeliuksen ja Larin-Kyöstin jälkiä siellä saa kulkea ja katsella samoja maisemia, jotka ovat siivittäneet ikimuistoisten taideteoksien syntyä.

Valkeakoskella kävelimme paljon. Ihastuin mm. Riippusiltojen lenkkiin, mutta matka jatkui Laitikkalaan ja piipahdimme Rönnvikin viinitilalla, jossa puoti oli sopivasti avoinna. Laitikkalasta puoliväliin kohti Kangasalaa ajaessa on Pälkäne, jossa tiesin sijaitsevan soman putiikkiliikkeen nimeltä Keltainen talo. No, minä tietysti etsiskelin... keltaista taloa, mutta eihän se ollut kun valkoinen, vaan löytyipä viimein!

Tuossa ylimpänä olevassa kuvassa näkyykin sitten loppumatkan harjuetapin, eli Kangasalan Haralanharjun näkötornista avautuva huikea järvimaisema. Harjun kalliolle, näkötornin juureen, on pystytetty muistokivi Z. Topeliuksen kunniaksi ja tornissa on tuon ihanan, kouluajoilta tutun laulun säkeitä kirjoitettuna.

Paluumatkalla palasimme vielä Visavuoreen, joka oli menomatkalla, pitkänä perjantaina, kiinni. Kyllä kannatti palata. Siellä on tänä kesänä Emil Wikströmin 150 v. juhlanäyttely, joka oli juuri avautunut, myös Kari-paviljonki oli tutustumisen arvoinen. Suurmiehiä kumpikin omalla taiteenalallaan, tai niillä monilla, joillekin näyttää lahjakkuutta satavan ylenmäärin. Ei voinut kuin ihailla.



torstai 17. huhtikuuta 2014

Kevätreissun suunnittelua, kartanoita ja vedellisiä kaupunkeja (mobiilibloggaus)

Kevään autoreissuja suunnittellessa etsiskelin sopivalla ajeluetäisyydellä olevia vedellisiä paikkoja joissa emme vielä ole vierailleet. Niitä on, mutta vähiin alkavat käydä. 
Muistin, että kesälomareissulta kotiin ajellessa tulimme läpi Valkeakoskesta, jalkapallokentän vierestä viuhuten, ja aloin tutkiskella mitä nähtävää niillä seuduin saattaisi olla.

Sain selville, että Valkeakoski on kasvanut ja erottunut keskuskaupungiksi Sääksmäen pitäjästä teollistumisen myötä. Samanlainen paikallishistorian kaari kuin laajalla, maatalousvaltaisella Tuusulan pitäjällä on ollut täällä meillä.

Sääksmäen nähtävyyksiin ja historiaan pureutuminen johti polkuni Varrella Sääksmäen vienojen vesien -kirjan sivuille. Tuo Annamaija Kuulialan kirjoittama historiikki kertoilee mukavasti alueen kartanoista, kirjailijoista ja taidemaalareista ja muista alueella asuneista tai kesää viettäneistä merkkihenkilöistä.

Ja kuten niin usein, tuo kirja johti toiseen. Se innoitti muun muassa lukemaan Lauri Pohjanpään ja Helena Anhavan runoja. Ne ovatkin nyt seuranneet junalukemistonani pitkin kevättä.

Kovin olen odotellut, että sää lämpenisi ja hiirenkorvat alkaisivat jo vilahdella oksistoissa, mutta hidasta on. Useasti ovat yöt vielä olleet pakkasen puolella. Krookukset ja sinivuokot sentään pilkottavat jo kotipihassakin ja seljan sekä kuusaman oksistoissa on jo pikkuruisia lehden alkuja, mutta, mutta...

Vaikka kevät ei tahtipuikkoani ole totellut, odotan silti innokkaana järviseutujen maisemiin pääsyä. Ovathan järvistä sentään jo jäät lähteneet. Postiivisesti ajateltuna on siitä hyötyäkin, että lehti ei puissa vielä ole, näkyvät Sääksmäen Rapolanharjun ja Kangasalan Keisarinharjun maisemat esteettömästi vesien ylitse.

Viimevuosien pääsiäisreissuilla olemme nähneet miljoonittain vuokkoja ja runsaasti rentukoita. Saa nähdä mikä on tämän pääsiäisen kukka.




lauantai 5. huhtikuuta 2014

Kukkiva Puerto de la Cruz on valloittava





Lomaviikko Teneriffan tuulisella saarella on takana. Kiertelimme Puerto de la Curzin puistoja ja rantoja. Rantoja kaukaa ja puistoja läheltä.

Kun laitoimme matkatoiveet tapetille ja valitsimme siitä keskiväliltä, päädyimme lomailemaan kaupunkiin joka tarjoaa sekä luonnon kauneutta että rantaelämän riemuja. No luontoäiti päätti tarjota puitteet, jotka jättivät rantaosuuden vähemmälle.

Hotelli kuitenkin oli valittuna siten, että kerrankin näykyi meri. Vesi velloi aivan kalliokielekkeen reunalle rakennetun hotellimme parvekkeen alla. Jylinä oli kunnioitusta herättäva ja öisin 70 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli sai maininkien pauhunan kuulostamaan jopa pelottavalta. Parvekkeen oven kun aukaisi, sai kunnollisen tuulikuivauksen, mutta maisemaa ei voittanut mikään.

Loma oli erilainen, sillä käytössämme oli paikallisopas. Vanha tuttu, saaren residenssi, joka osasi kertoa kaikki paikalliset ottipaikat ja viehätykset. Niinpä tulimme käyneeksi muun muassa kaupungin yläpuolisilla rinteillä sijaitsevassa Monasterion ravintolamaailmassa. Paikka on viehättävä. Aivan oikeaksi luostariksi rakennettu, mutta historian tiimellyksen vuoksi virkaansa vihkimättömäksi jäänyt Finca. Vuosia myöhemmin se on löydetty uudelleen ja herätetty ruususen unestaan. Nyt sen valkoiseksi kalkituissa ja kunnostetuissa saleissa ja halleissa, majataloissa ja piharakennuksissa toimii useita ranvintoloita ja viinitupia, jotka tarjoavat paikallista lähiruokaa. Viereisillä tiluksilla kasvatettua vuohta, kania ja ankkaa ja paikallisia makkaroita, kinkkuja ja tietysti lähialuiden, kuten Orotavan, Tacoronten ja Güimarin viinejä.

Rannan ja kaupungin keskustan alueella oli myös viehättäviä ravintoloita. Erityisen ihanaa kania sai keskustan El Patio -ravintolassa, joka korvissani italialaiselle vaikuttavasta nimestään huolimatta tarjoaa espanjalaisen keittiön herkkuja ja kanarialaista perinneruokaa modernein vivahtein valmistettuna. Siellä söin ehkä elämäni ihaninta kania, conejo en moderno salmonrejo. Annos sisälsi luutonta kanirullaa salmonrejoyrtein, laakeri, rosmariini, timjami, maustettuna ja ohuesti leivitettyjä rapsakoita parsan varsia sekä tietysti paikallisia suolassa keitettyjä ryppyperunoita ja punaista mojo-kastiketta, joka tuotiin erillisessä kipposessa. Oli hyvää, myös muun pöytäseurueen mielestä. Jokunen "kanin karsastaja" jopa päätti uskaltautua tilaamaan tulevaisuudessa oman annoksen.


Puistoissa kierreltiin tottakai. Senhän olin jo matkaan "sisälle suunnitellut". Mahtava orkideapuisto oli mieleen painuva valtavine Araucaria-puineen, traakkeineen ja palmuineen, mutta vielä sitäkin ihananpi oli Japanilainen puutarha aivan kaupunginpuiston, Taoron, joka sekin oli ihana, laidassa.

Kumma paikka, mistään en löydä sen tietoja, eikä siitä mitään missään vihkosessa mainittu. Kartassa vain näkyivät vesialtaat ja maininta Lagos de agua -puistosta, jonne oli myös oma sisäänpääsymaksu, mutta muuta tietoa ei mitään. Eikäpä siellä juuri muita ollutkaan kuin me, jossakin vaiheessa toinen vaaleatukkainen pariskunta, kieltä en kuullut, mutta pohjoisiksi kansoiksi veikkaan, käveli pitkin polkuja. Sisäänkäynnin yläpuolisessa kaariholvissa taisi lukea Rico rice...