tiistai 30. joulukuuta 2014

Valkeasta joulusta loskaiseen uuden vuoden aattoon



Hui, millaista olikaan pitkästä aikaa kävellä reilun 15 asteen pakkasessa junalta töihin, nyt joulun jälkeisenä maanantaiaamuna. Posket punaisena sai tarpoa rivakasti ja silti ehti kylmä kirpaisemaan sormia ja varpaita - mokomalla matkalla.

Tänään, tiistaina oli jo toisenlainen keli. Lunta pyrytti päin kasvoja vaakatasossa ja pakkasta oli enää vain kaksi astetta. Kovat ovat nyt kelien vaihtelut.

Ennen joulua odotettiin jännityksellä saadaanko lunta lainkaan. Minua helpotti, kun lumi vihdoin satoi aaton aattona. Nimittäin lentokoneessa, kun palailimme Espanjan reissulta, istui takanamme pieni poika, joka vahtasi silmä tarkkana lentokentän tilannetta. Voi sitä pettymystä, kun maa oli musta! Ei hiihtoa, ei pulkkamäkeä, ei mitään kivaa...
Mahtavaa siis, että joulusta tuli valkoinen ja mukavan leuto pakkastenkin suhteen. Aurinko pilkahteli ja mäenlaskukelit olivat varmasti mitä parhaimmat.

Tuli minunkin sentään käveltyä perinteinen aattoillan kinkunsulattelulenkki, vaikka pakkasta iltahämärässä jo12 astetta olikin. Mukavaa oli pyörähtää ulkosalla ja katsella ihmisten laittamia valoja ja kauniita koristuksia ikkunoissa ja pihoilla. Herttainen joulu. Tunnelmallista, kyllä lumessa oma viehätyksensä on.

Lunta onkin nyt lyhyessä ajassa satanut sen verran reippaasti, että tämän melkoisen lauhtumisen ja loskaisen sateen se hyvin on kestänyt. Saapa nähdä, kuinka käy uuden vuoden juhlinnan jälkeen, sulaako pois vai ilahduttaako valollaan pitempäänkin.

Tarkoitus on mennä seuraamaan kotoista, kaupungin järjestämää, ilotulitusta viime vuotiseen malliin. Toivottavasti keli ei ole kovin suttuinen, etteivät rakettien ruusut ampaise näkymättömiin sumun keskelle.

Lux Helsinki 4.-8.1.

Sunnuntaina alkaa Helsingissä valon viikko. Lux Helsinki on myös minulla käyntikohteiden toivelistalla ja tähyänkin viikon varrelta sopivaa keliä, jossa olisi mukava kiertää katselemassa mahdollisimman monta kohdetta.

Viime vuoden parhaaksi äänestin Tuomiokirkon Corazonin, saapa nähdä mikä teoksista nousee mieluisimmaksi tällä kerralla.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Aurinko jäi Espanjaan - Benalmadenassa pitkästä aikaa


Castell del Sohailin rinne





















Voi miten harmillista oli lähteä pois Espanjan auringosta! Alkupuoli lomasta kun sujui viileähkössä tuulessa ja tihkusateessa ja sitten kun aurinko viimein alkoi lämmittää olikin meidän lomamme jo lopuillaan.

Paljon nähtiin ihania asioita kuitenkin ja polkumme johtivat tälläkin kertaa 'linnasta linnaan'. Aivan uusi tuttavuus oli Fuengirolan linna Sohail. Suloinen paikka ja suotuisasti osui sinne retki, kun vasta rantakadulle tultuamme alkoi sataa tihkuttaa ja oli piipahdeltava sade katoksiin tämän tästä.

Aloran linna käytiin tarkastamassa myös, mutta se oli työn alla, eikä linnan pihoihin voinut muuta kuin kurkistellä muurin raoista vaan.

Rondan ja Mijaksen reissut tehtiin tietysti myös. Aina ne on tehtävä, vaikka paikat ovat niiiin tutut! Mutta ihanat! Rondaan lähtiessä luulimme luvassa olevan lämpimän päivän, kun rannassa näet paistoi aurinko. No, vuorilla lämpötila tippui ollen ensin seitsemän astetta ja perillä Rondassa vain neljä astetta. Hyytävän kylmää ja tuulista. Kuvistakin tuli tietysti hieman alavireisiä ja harmaita. Harmi.





















Mijaksen reissua sen sijaan sää siunasi. Eikä meillä sieltä muunlaisia kuvia olekaan kuin aurinkoisia. Nytkin oli kirkkautta riittämiin, vaikka lämpöä piisasi vain tuulelta suojattuihin paikkoihin. Kuvien kannalta valoa oli jo liikaakin.























Omassa rannassa kaikki oli kuten ennenkin. Hiukkasen nuhjuisempaa ehkä oli. Lama vaikuttaa ikävällä tavalla rakennuksien kunnossapitoon, mutta rannat ja puistot olivat hyvin kauniit ja erittäin siistit kuten aina. Viihdyttiin ja oli oikein mukavaa.























Huikea kokemus saatiin myös Malagassa, jonne ajelimme katsomaan jouluvaloja. Onnistuimme osumaan paikalle suuren fiestan aikaan. Kaikki paikat olivat ihmisiä pullollaan. Iloisia suuria seurueita istuskeli ravintoloiden terasseilla viiniä juoden. Keskutan kauppa- ja kävelykadun täytti joulumusiikki. Siellä rummutettiin ja laulettiin ja mikkihiiret, tontut ja paholaiset pörräsivät joukossa mukana. Hulvattomat juhlat ja kauniit, valtavat holvikaarimaiset valot!





torstai 27. marraskuuta 2014

Elämäntapaindiana ja muuta matkalla bongattua

Nyt on sellaista junalukemista (Simon Sinek), että välillä pitää ihan lepuuttaa silmiä kanssamatkustajissa. Ja kaikkea ihmeellistä sitä sitten tuleekin huomanneeksi.

Tänään silmiäni ilahdutti muiden muassa elämäntapaindiana. Siis ilmi elävä Indiana Jones, mutta nuorempi ja nätimpi. Ihan ensimmäisenä osuivat silmiini Indianan karvaiset sääret. Aivan oikein!

Karvasääret marraskuussa saivat jo varttuneemmankin tädin nostamaan katseen uteliaana ylöspäin. Savannihenkiset polvipituiset housut oli tällä sankarilla ja kengätkin jotensakin mokkasiineja muistuttavat. Tosin niiden matalasta varresta orastivat pirtaraitaiset sukanvarret ja nyörit. Hauska näky. Eikä se näky siitä lainkaan huonommaksi tullut ylös edetessä. Pusakka oli ja huivi kaulassa tietysti ja se hattu. Lierillinen ja ruskea, ei kuitenkaan nahkainen, vaan aivan oikea huopahattu, jossa nauha leuan alta löysästi rinnalle asettuva.

Korvissa oli tällä modernilla Jonesin pojalla nappikuulokkeet. Olisinpa halunnut päästä kuulemaan mitä oli tuo musiikki, joka sai poikapoloisen pysymään lämpimänä syksyisen kosteassa kelissä kevyessä vaateparressaan.

Törmäsinpä matkalla myös vakisoittajaani, pikisilmäiseen hymyveikkoon, joka kurttuaan kuristelee asematunnelissa.
Sama laulu se aina soi, mutta menee siinä nuotilleen "Pariisin taivaan alla soi laulu näin laa..." ja sen jälkeen jotakin aivan tunnistamatonta luritusta.

Kerran viikossa näyttää tämä veikko pitävän soittotuntia matkani varrella, muina päivinä vissiin muilla raiteilla. Ainakaan ei kolikoiden määrästä voi ajatella, että niillä lopun viikkoa leveästi elelisi. Hänelle, ja miksei Indianallekin, on onni, että talvi on leuto. Eipä palellu sormet - eikä sääret.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Mansikkainen marjaseminaari - purkkivitamiinit väistykööt


Mahtava oli taas Puutarhanaisten juhlaseminaari Allergiatalossa. Se antoi runsaasti tietoa kotimaisten marjojen ja hedelmien terveyshyödyistä. Mukavaa oli saada tietää, että aivan hyvällä syyllä voi jättää kauppojen gojin (eli pukinpensaan) ja mulperin marjat hyllyyn ja keskittyä omien kotimaisten marjojen tarjontaan. Jos vielä itse viitsisi poimia, niin varmasti tulisi hyvää oloa vähintäänkin tuplasti.

Eikä tarvittavat määrätkään niin valtaisia olleet, 100 grammaa mustikoita päivittäin. Kyllä sen hyvin voisi lautaselleen laitella. Omenoita 2(-5, lajikkeesta riippuen) päivässä riittää antamaan virkeyttä ja pitämään kolesterolitason aisoissa. Hyvä tietää tuokin.

Selkeänä ohjeena jäi mieleen: mustikkaa aivoille ja silmille, tyrniä iholle ja mansikoita sydämelle sekä verisuonistolle.

Lapsuudesta muistan monet puolukkareissut lampien kallioisilla rinteillä, kun aurinko paistoi ja ilma oli raikas. Jännittäviä olivat myös retket lakkasoille, joilla sai varoa putoamista suon silmäkkeisiin. Kyllä minä niistä lapsuudessa tykkäsin, teininä en niinkään. Nyt pitäisi ehkä taas kokeilla...

Oman pihan marjoista olen keitellyt keitot silloin kun marjat ovat kypsyneet. Syömämarjoina olen pyrkinyt niistä eroon pääsemään, kun pakaste pursuilee kaikenmoista muuta, kuten wokkivihanneksia ja lohkoperunoita... Pitäisi varmasti ottaa niskasta itseään kiinni ja ensi kesän marjasato pakastaa purkkeihin ja purnukoihin talven varalle. Mustaseljaa olen sentään minäkin mehuiksi asti hyysännyt, tosin tänä syksynä keittelin kiisseleitä, marjojen foolihappopitoisuus on aivan omaa luokkaansa. Nyt osaan niitä kunnioittaa entistä paremmin, enkä päästä loppusatoa enää rastaiden suuhun kuten kävi tänä syksynä.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tarmon puuska tuli tarpeeseen - piha siistitty


Vihdoinkin viikonloppuna oli sellainen keli ja mieli, että sain lähes kaikki talvea alustavat pihan siistimiset tehdyksi. Kurtturuusujen osalta jäin taas arpomaan, että leikkaanko vaiko en. Tulevan viikonlopun osalle jää tuo päätös. Muuten on pensaat parturoitu ja pystyyn kuivaneet syysleimujen, liljojen ja malvojen varret siistitty ja kompostiin kiskottu.

Valtavina limaisina lonkeroina pitkin maata makailevat kurjenpolvien lehtirönsyt myös kuritin, leikkasin pois ja harvensin vähempiin. Kaikkea en ottanut pois, että jäisi edes jonkin verran pakkassuojaa maata vasten, jos vaikka käy niin, ettei lunta tulekaan ennen kuin pakkanen ennättää.

Todella suloiselta näyttää nyt pihalammikon pinta. Ilmat ovat olleet niin viileät, että vesi pysyy kirkkaana ja lehdetkin ovat jo puista karisseet, niin ettei uutta möhnää enää lammen pintaan sada.


Kaikki viime viikolla satanut räntä ja lumi on poissa, eikä kestänytkään maassa kuin yhden illan seudun, ja lämpötilat leppeät.

Juuri tänään ei vettä tullut, mutta useana päivänä on tihkuttanut ja sumua piisannut. Sen sijaan tänään, töihin saakka päästyäni, alkoi aurinko paistella ja todella kaunis aamupäivä saatiin kokea. Puolen päivän jälkeen valtasi taivaan taas tuttu marraskuinen harmaus.
Toivottavasti keli pysyy kirkkaana, sillä huomenna on edessä suuri päivä. Kaiken syksyä valmisteltu Puutarhanaisten Hedelmät ja marjat -juhlaseminaari on vihdoin käsillä. Kyllä tulee varmasti loistava tapahtuma, niin paljon on ilmoittautuneita ja hienoa ohjelmaa tiedossa. Innolla odotan.

torstai 6. marraskuuta 2014

Ensilumi, tai paremminkin loska, satoi


Tänään satoi ensilumi. Aamu kuuden uutisista sai jo kuulla, että Hangon kohdilla on lumisaderintama tulossa Helsinkiä kohti ja niinhän se hiutaleita heitteli. Ensin pieniä, sitten jalkarättejä ja vihdoin vesiräntää räimitteli.

Kotiin tullessa tihkutteli Helsingissä silkkaa vettä suurina pisaroina, mutta täällä 'maalla' on jo maassa pienoinen kerros valkeaa ja kuusten oksat sievästi kuorrutetut. Enpä olisi tuota kaivannut, en vielä, josko ollenkaan.

Ensi viikolle on kuitenkin lupailtu kuuden asteen lämpölukemia. Saapi nähdä kuinka sitkeästi kesäkumeistaan kiinni pitävät autoilijat pärjäävät. Toivottavasti ei tule pakkasöitä ennen kuin maa peittyy talvivaippaansa pysyväisemmin.

Ja voipihan se kaunistakin olla, mutta näitä kinoksia en tahtoisi nähdä vielä aikoihin.

talvi 2012

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Löysin kirjailijan, ja kirjan - Pyydä luokse sun: Albert Espinosa

"Juuri kun luulee tietävänsä kaikki vastaukset,
maailma yllättää ja vaihtaa kaikki kysymykset"
JORGE FRANCISCO PINTO, opettaja


Tällä ajatelmalla alkaa espanjalaisen, Barcelonassa syntyneen kirjailijan Albert Espinosan teos Pyydä luokse sun. Maaginen ja mailmoihinsa vetävä kirja, jossa sivuja on juuri ahmijalle sopiva määrä, 150. Lähes kertaistumalla hotkaisin tuon viisaan tarinan tuntematta kirjailijaa juuri sen enempää kuin mitä kirjan esittelylehdellä on mainittu.

Jollain tapaa kerronta ja juonen eteneminen lumosi. Pikkuhiljaa avautuvat verhot, tulevien tapahtumien vaivihkainen raotus lukijan kurkisteltavaksi, ei antanut pysähtymiselle sijaa. 

Tarinassa Dani, kotoaan hatkat ottanut poikanen saa ohjeita elämää varten kahdelta vanhalta mieheltä ja muistaa aikuisena, ajauduttuaan elämässään karikolle, lämmöllä ohjeiden antajia ja näiden erikoislaatuista viisautta keskenkasvuisen pojan kohtaamisessa.

Nuoren ja erikoisen miehen erikoinen kasvutarina kuljettaa lukijaa parin kymmenen vuoden aikajänteellä paikasta ja elämänvaiheesta toiseen hypähdellen, välillä taakse ja taas eteenpäin edeten kuin letkajenkka, kuitenkaan sekaannuttamatta ja ärsyttämättä. On vain niin, että ymmärtääkseen joitakin tämän päivän asioita on palattava ajatuksissaan kasvuvuosiin ja haettava muistijälkiä ja ymmärtämystä sieltä saakka.
"Muista, sisimmässäsi olet aina kääpio. Kääpiö jättiläisen ruumiissa." On eräs tämän kirjan perustavista oivalluksista. Itsensä hyväksyminen 'karvoineen kaikkineen' on kirjan keskeinen viesti.

Viisautta, rauhallisuutta, syvyyttä ja elämänohjeita, niitä kaikkia on tässä kirjassa niin paljon, että seuraavaksi menin ja hankin käsiini Espinosan esikoisteoksen Keltainen maailma. Luettuani sen ymmärsin myös tämän ensiksi lukemani teoksen tarkemmin, mutta Keltaisesta en kuitenkaan ole niin vaikuttunut, vaikka se onkin kirjailijan elämän- ja kuolemanfilosofian lähdeteos. 

Keltainen kertoo kokolailla iholle menevän henkilöhistorian syöpään sairastuneesta 14-vuotiaasta Albert-pojasta, joka kymmenen hoitovuoden aikana kohtaa monta hyvää ystävää ja keltaista, menettää toisen jalkansa, keuhkonsa ja palan maksasta. Eloonjäämistoive on pahimillaan siinä kolmen prosentin tietämissä. Kirja antaa eväitä selviytyä vaikeista elämäntilanteista. Se neuvoo etsimään omia 'keltaisia' eli henkilöitä, jotka ymmärtävät ja lohduttavat. Heitä, jotka antavat voimaa ja hyväksyntää kenties vain välähdyksen verran, jääden ikuisiksi ajoiksi mieleen, vaikka heitä ei enää milloinkaan tapaisi.

Albert Espinosa (www.albertespinosa.com)

Nyt ikävuosiltaan nelissäkymmenissä oleva Espinosa on monilahjakkuus, joka on, paitsi kirjailija, myös elokuvaohjaaja, näyttelijä ja elokuva-, teatteri- ja televisiokäsikirjoittaja sekä insinööri.

Seuraavaksi minun on vain odoteltava, että muutkin hänen kirjansa saisivat suomennoksensa, tai sitten turvauduttava englanninkielisiin käännöksiin, vaikka niitäkään en ole oikein onnistunut löytämään. Seuraava kirja olisi nimeltään "Brujulas Que Buscan Sonrisas Perdidas" eli vapaasti; Kompassit, jotka etsivät hukattuja hymyjä. 

Espanjankielentaitoni ei kokonaisen kirjan lukuun riitä, mutta tuossa otsikossa olevilta kotisivuilta olen lukenut jo monta juttua. Kielen opiskeluun oivallinen ja löytö näemmä siis.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Myrskytuulta ja makuelämyksiä kaakonkulmalla


                                                                                                                       

Taas on yksi lokakuinen autoreissu takana. Halutilana oli päästä kiertelemään Tamperetta ja katsomaan Afrodite-näyttelyä Verkatehtaan varjoon, mutta sääennusteet vastustivat tätä suunnitelmaa. Länsirannikolta uhkasi saapua kylmä sade- ja räntärintama eikä sen kynsiin kesärenkailla houkuttanut lähteä.

Siispä kaakonkulmalle

Puistojen Kotka ei petä koskaan, mutta nyt puhalteli raaka myrskytuuli ja autossa veti kuin verkkokassissa. Ensimmäisenä yönä oli tingittävä maisemista ja hakeuduttava rannasta suojaisampiin yöpymisasemiin. Iltamyöhällä teimme kuitenkin kävelylenkin kaupungin tuulisilla kaduilla ja Sapokan satumaisesti valaistussa puistossa.

Aamulla ajelimme Katariinaan ja kiertelimme siellä sen minkä tarkenimme. Tuulimittari näytti 30 m/s lukemia, ja sille totisesti tuntui myös! Kaikki vaatteet päällä ja loput kainalossa, huppu tiukasti sidottuna korvien suojaksi piti lämpimän muuten hyvin, mutta kameraa käyttelevät sormet kangistuivat tunnottomiksi.




Karhulan Jokipuisto

Jotta taas lämpenimme - sekä auto, että me - ajelimme Karhulaan katselemaan Jokipuiston syksyä. Kaunista! Syksyiset komeamaksaruohot ja oranssiin vivahtavat heinät hehkuivat vedenpintaan. Kaarisilta on kaunis ja suuri salava kaunis ilman lehvästöäkin.


Laajensimme karhulatuntemustamme kävelemällä kohti kauas näkyvää kirkon tornia. Tutustuimme suloiseen uimahalliin (lämmittelytuokio) ja kiertelimme kylän kortteleissa tuulensuojassa. Kirkon seutu on hyvin kaunis ja rauhoittava avarine mäntymetsiköineen ja vihreine kenttineen.

Kumparepuisto, Otsola

Puistokartasta löysimme myös aivan uuden kohteen. Otsolan Kumparepuistosta emme tienneet entuudestaan mitään, mutta nyt se tuli tutuksi.
Mahtavat alppiruusumetsiköt kumpareiden laitamilla vaativat ehdottomasti uutta vierailua keväällä. Puisto itsessään oli suloinen myös. Vihreät kumpareet toivat mieleen muinaishauta-alueen Uppsalan liepeillä. Mahtavia mäkiä talvisaikaan ja tällä tuulellakin paikalla oli useita frisbeegolfaajia.

Vaustikas, ihana illallinen

Ruokapaikkaa pähkäillen palasimme Kotkansaarelle. Ajatuksena oli mennä kunnolla syömään päivällä ja nauttia jotakin pientä autossa iltapalaksi, mutta Vaustin ikkunaa katsellessa sorruimme yllätysmenun houkutuksiin.

Sapokan sopukoissa oli iltapäivällä hieman suojaisempaa joten kiertelimme eväshetken jälkeen puistoa päivän valossa ja tutkimme kaikki paikat paremmin. Bongasimme myös uuden laajennusalueen viritelmiä. Keväällä on siis tiedossa uusi reissu!

Kotiin palatessa piipahdimme Strömforssin ruukilla. Hiljaista ja kuollutta, mutta idyllisen kaunista kuten aina.

Bistro Cantor, vanhassa kylpylaitoksen ja kanttorilan talossa

Loviisaa emme voineet myöskään ohittaa, vaan piipahdimme tavoistamme poiketen jo toiselle makumatkalle. Bistro Cantor houkutti. Niin monesti olemme sitä vilkuilleet, mutta päätyneet muualle, kuten viimeksi maailman pisimmän ruokapöydän Guinness-ennätystä tekemään. Suosittelen lämpimästi tätä ruokapaikkaa Loviisan kävijöille. Kaunis ja viihtyisä tila, todellä hyvää ruokaa ja ystävällistä, kotoisaa palvelua.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Lokakuun pimeät aamut ja illat - tänään kuitenkin aurinko!




Takana väsynyt viikko.

Aamujen ja iltojen pimeys on tällä viikolla ollut todella konkreettista ja puhaltanut pois viimeisetkin innostuksen kipinät. Eilen kuitenkin aurinko yllätti ja valoiloa riitti vielä kotiin asti kulkiessa. Tänään samainen paiste valaisee tahraisia ikkunaruutuja ihanasti.

Oma matkamittarikin on kierroksensa kiepahtanut ja uusia lukuja voi lomakkeisiin laitella. Niskasäryt vaivaavat, mutta onneksi jumppaohjelma on hallussa. Sitä olenkin aloitellut taas pitkästä aikaa, enemmän pitäisi tehdä, mutta pienikin on jo edistystä.
Miten ihmeessä jotkut ihmiset ovat liikunnallisia luonnostaan. No, eivät kuitenkaan välttämättä sen terveempiä. Urheilu tuntuu tuovan omat kipunsa ja kulumansa myös.

Pirteyttä lähden hakemaan pihahommista.

Siistiä täytyy paleltuneet humalaköynnökset ja pitkin piennarta levähtäneet korret ja oksat. Muiden muassa ihka uusi Sarah Bernhardt -pionin varsi on lätkähtänyt pitkäkseen viimeöisen pakkasen puraisemana. Vain jättimäinen maksaruoho jaksaa ilahduttaa violetinpunaisella kukkapehkollaan, kaikki muu kukinta on tältä vuodelta ohi.


Ovathan kauniita tietysti myös huurtuneet kurjenpolvimättäät ja hopeahärkkipehko sekä kanadankultapiiskujen kukintoryppäät. Keijuangervopuskien oranssinpunainen palo on myös ihana... Ihanhan näitä kuvaillessakin jo ilahtuu...
Ei auta, ohi on tämän vuotinen pihaharrastus, vain kuvia on katseltavaksi. Muuta uutta ei tule kuin lunta ja jäätä.

Omalla tavallaan jääkin on kaunis. Aamusella kävin kuvaamassa vesiaiheen pintaa jossa on vielä nytkin, tätä kirjoittaessakin jääkansi, johon vaahteran ja rusotuomipihlajan lehdet ovat jäätyneet kiinni.

Koivut ovatkin jo kaljut, vain vaahteroissa on muutamia lehtiä sekä ruusu- ja muissa pensaissa. Pihlajat ovat kauniita kaikkialla kun niiden paljaat oksistot kaareutuvat painavien marjaterttujen taakan alla.


Musiikkia syksyn fiiliksiin, melankoliavaroituksella...

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Väri-iloa puiden oksistoissa

Ennen harmautta hehkuu värien ihana kirjo!

Koko sateisen ja tuhruisen eilisen odottelin aurinkoa vilahtavaksi. Tänään taivas oli hetkisen kirkas ja muutaman kuvan ehdinkin napata, ennen kuin harmaus taas peitti tienoon.














Viime viikolla yöt olivat pakkasen puolella ja se näkyy nyt lehvistöissä ihanina ruskean ja punaisen sekä kullankeltaisen kimarana. Jopa lehmukset ovat saaneet vihdoin kellertävän värityksen. Kauneutta kestää nyt hetkisen, sitten putoavat koivujen korut ja saapuu lumi sekä räntä. Siihen saakka aioin riemuita väreistä.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Kaksi saarta ja kaksi aikaa - Välimeri, Kreeta ja Ibiza


Kaksi kovin erilaista, ja kuitenkin niin samanlaista, saarta ja aikaa olen tavoittanut viimeksi lukemieni kirjojen sivuilta.



Jo 1961 julkaistu Birgitta Gadolinin Ibiza Lumimadonnan saari osui silmiini kirjaston vaihtohyllystä. Se on ihastuttava kuvaus menneeltä ajalta, jolloin massaturismi oli vielä lähtökuopissaan ja, nykyään nuorison bailaussaarena tunnetun, Ibizan luonto puhdas ja koskematon.

Gadolin kiertelee puolen vuoden ajan pientä saarta ristiin rastiin ja kertoo pikkukylien ja rantakaupunkien elämänmenosta. Maistelee paikallisia viinejä ja juustoja sekä mehukkaita hedelmiä. Puolen vuoden aikana hän, sujuvaa espanjaa taitavana, ehtii ystävystyä monen saarelaisen alkuasukkaan sekä saarella vain osan vuotta asuvan ulkomaalaisen kanssa.
Jutustelun helppous, paikallisväestön hyväntahtoinen uteliaisuus ja avuliaisuus kuvastuvat kerronnasta. Vaikuttaa siltä, että pikku saaren asukkaita on kovasti ihmetyttänyt kylmästä pohjolasta tulleen naisen kiinnostus saaren historiaan ja asukkaiden elämän tyyliin. Suomesta ei juuri kukaan siellä mitään tiedä, mutta sattuupa joukkoon yllätyskin, kun San Antonion kaupunginjohtajan kirjastosta löytyy Mika Waltarin teoksia.

Mukava oli poukkoilla alkeellisten, linjabusseja edeltäneiden erilaisten kulkupelien kyydissä pitkin mäkisiä mantuja ja ihania lämminvetisiä hiekkarantoja. Valaisevaa oli myös saada monipuolinen kertaus Välimeren pitkästä historiasta, sijaitsihan muinainen Karthago aivan Ibizan naapurissa ja vaikutti kovasti saaren elinkeinoihin sekä asukkaiden uskontoon ja elämänmenoon. Mielenkiintoisia patsaita oli nostettu merestä ja historian tutkimus vaiheessa, jossa arkeologisia löytöjä tehtiin tämän tästä.
Syttyipä tietysti polte joskus matkustaa saarelle. Ehkä sieltä vielä löytyisi joku idyllinen soppi, jossa riittäisi rauhaa ja kauneutta ihailtavaksi puolen vuosisadan takaiseen malliin.

Ja sitten Kreetalle


Lähemmäs tätä päivää asettuu kirja Koko kylän pidot, joka on Merja Tuominen-Gialitakin kirjoittama.

Tämän kirjan sivuilla pääsee tutustumaan Kreetalaiseen elämään aika läheltä. Merja kirjoittaa auki omaa elämänkokemustaan. Sitä, kuinka nuorena tyttönä meni Kreetalaiseen matkatoimistoon töihin ja tapasi tulevan miehensä ja kuinka elämä sitten asettui.

Kirjassa kuljetaan saaren luonnonkauniissa maisemassa, maistellaan ruokia - ja opetellaan niiden tekoa. Tietysti sanomattakin on selvää, että monessa tapauksessa suomalaisen, itsenäiseen elämään tottuneen naisen ja välimerellisen miehisen kulttuurin toimintatavoissa on eroja, jotka johtavat kommelluksiin.

Herkullisia ruokia valmistetaan myös. Vesi kielelle kirahtaa, kun lukee muhevasta kanipadasta, jota punaviinissä haudutetaan hartaasti ja kaavitaan lautaselta pehmeän ja tuoreen vaalean leivän kera.

Osaltaan surulliseksi tulee niissä kohdin, joissa kuvataan saaren elintapojen ja turismin muuttumista vuosien edetessä. Ensin niin rehti, omalle kulttuurilleen uskollinen elinympäristö kokee kovia yrittäessään tyydyttää massaturismin kasvavia vaatimuksia. Kylien rauha katoaa ja lähes kaikki uhrataan rahan hankinnan alttarille.

Liikenainen kirjailijasta kehittyi vuosien saatossa. Jo Kreetalla hän kertoo pitäneensä kauppaa, myöhemmin hän perusti Tampereelle Knossos-nimisen kreetalaisen ravintolan.

Kyseisen ravintolan sivuja löytänyt mistään, mutta kuka tahtoo lukea enemmän kreetalaisesta ruokavaliosta, oliviiöljystä tai terveysherkuista yleensä, saa tietoja runsaasti seuraavalta sivulta: www.knossos.fi

torstai 18. syyskuuta 2014

Viinin viemänä Vanhalla

Viinitila Andien rinteillä, Mendoza Argentiina
Tulipa taas kerran pyörähdettyä Mikä Viini? -tapahtumassa. Jo toisen kerran järjestettiin tämä mahtavan hyväntuulinen "maistelumessu" keskellä Helsinkiä, Vanhassa Ylioppilastalossa.

Tällä erää suosikikseni nousi yllätyksellisesti punaviini. Argentiinalainen Finca Suarezin Lastra Malbec oli aivan omanlaisensa. Aistin sen tuoksussa yrttejä ja vielä kielelläkin tuntui jännittävä tillin maku hyvällä tavalla, vaikka ei ehkä sille punaviinin yhteydessä kuulostakaan.

Valkoviineistä toki pidin myös ja tälläkin kerralla. Raikas ranskalainen gewürztraminer oli mukava suussa, etenkin kaiken punaviinimaistelun jälkeen. Toki myös chablis oli hapokkaan pirteää ja ilahduttavan kevyttä.

Kovin montaa viiniä emme tällä kertaa edes yrittäneet pyydystää, vaan tyydyimme muutamaan hyvään. Sattui meille sitten yksi kömmähdyskin, maun suhteen. Ei sitten niin millekään näiden makujen lomassa maistunut Tarapacan Cabernet Sauvignon Merlot, joka kyllä varmasti on oivallinen pastaviini, mutta tässä seurassa aivan liian pliisu ja tylsä. Oli kuulemma suomalaiseen makuun Alkon toivomusten mukaisesti tuotettu.

Ystäväni vannoo kovasti Brunellon ihanuutta viime kesäisen Italian viinimatkansa innoittamana ja niinpä minäkin nyt selvittelin tieni sen saloihin. Hyvää oli. Voimakkaan lihaisan pihvin seuraksi vallan sopivaa, kukkarolle ei ehkä niinkään, paitsi suurena juhlana.

Tätä viinitapahtumaa suosittelen lämpimästi jokaiselle viinidiggarille. Hauskaa ja rentoa, jutustelevaa seuraa. Ei pönötystä eikä tärkeilyä eikä viineistä tarvitse tietää ennakolta mitään. Luettelosta vain valitsee mielenkiintoisimmat ja siitä se etenee. Juttuseuraa kyllä löytyy myös ja mielipiteitä voi vaihtaa sekä saada ja antaa viinisuosituksia aivan tuiki tuntemattomillekin.

Viinien seuraksi nautimme Tapas-lautasen jolta löytyi paahdettua munakoisoa parmesaanivaahdon kera, chorizo-makkaraa ja aiolia, manchego-juustoa ja balsamicoa sekä rucolaa sekä serranoa meloniin käärittynä.

Maistelluiksi tulivat:
Frecobaldi Castel Giogondo Brunello Montalcino Riserva 2006
Trapiche Finca Surarez Lastra Malbec 2010
Frescobaldi Campo Ai Sassi
Trimbach Gewürztraminer
Laroche Chablis La Jouchère
Tarapaca Cabernet Sauvignon Merlot



sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Aurinkoinen Helsinki-päivä!


Aivan mahtava viikonloppu. Eilisen auringonpaisteisen iltapäivän vietimme kierrellen Helsingin puistoja ja rantakatuja. Olipa kaunista! Hassua kyllä, joissakin paikoissa intouduimme muistelemaan Berliinin helteitä, puutarhoja ja kosmopoliitteja rantabaareja.

Aloitimme kierroksemme ratikalla numero 2 päämääränä Alppipuisto. Hassua, että kaikki kymmenet vuodet olen junalla kulkenut ohitse tuosta ihanasta puistikosta koskaan poikkeamatta sen mukaville käytäville katselemaan näyttäviä kukkaistutuksia, suuren suuria nauhusrivistojä tai rhodomajoja tai suurta ja viehättävää vesiallasta. Voi vain kuvitella mille kaikki näyttää parhaimman kukinnan aikaan. Vieläkin oli vehreyttä ja väriä jäljellä. Nauhukset kukkivat keltaisenaan ja syyshortensioiden väri oli juuri taittumassa vaaleanpunertavaan. Kaunista.











































Alppipuistossa nousimme Linnanmäen kupeessa näkyvälle huvimajalle. Siellä istui maisemaa ihailemassa venäläisseurue mukavasti jutellen. Mistä lie olivat sinne tiensä löytäneet. Isäntä muisti nuoruudessaan paikalla käyneensä - minä en ollut milloinkaan sinne kiivennyt. Suosittelen.



Linnanmäen porttien ohitse johti tiemme kohti Lenininin puistoa. Tuohon puistoon kääntyi kävelytie, jonka viitassa luki Kulttuuritalo. Koska tiesimme puistikon sijainnin, arvelimme, aivan oikein, että kyseessä täytyi olla etsitty paikka, muuten emme kyllä olisi osanneet asiaa arvata.

Kaunis puisto nousee aivan Linnanmäen kallioille ja sen huolitellut polut kiertelevät läpi erilaisten istutusalueitten aina monimuotoisille vesiaiheille. Puroja, putouksia ja laajoja altaita alueella on paljon. Harmiksemme ne nyt olivat kaikki kuivia. Selvyyttä emme saaneet, oliko vettä johdettu puistoon lainkaan tämän kesän aikana. Kyltissä, jonka huomasimme puistosta poistuessamme, mainittiin puiston kunnostushankkeesta. Kyltin mukaan työn pitäisi valmistua tänä kesänä, mutta ehkä vettä saadaankin vasta tulevana suvena?

torstai 11. syyskuuta 2014

Kartanoa, synttäriä ja kivenkantoa


Vauhtia on piisannut viime päivinä. Viikon ohjelmaan on mahtunut juhlalliset illalliset Vantaankosken kartanossa, ystävän 50-vuotispäivät, pienimuotoisia verkko-opintoja iltaisin ja tietysti sitä iänikuista kivenkantoa pihalätäköllä.

Vantaalla saattoi taas vain todeta, että paljon on olemassa aivan tässä lähelläkin kauniita, ennen käymättömiä paikkoja. En olisi uskonutkaan, että aivan humisevan ja ruuhkaisen kehätien tuntumasta löytyy moinen idylli. Sievästi kosken niskalla sijaitsee vanhaan Viilatehtaaseen perustettu ravintola Kuninkaan Lohet ja tien toisella puolella saman yrittäjän kartanoravintola Kuninkaan kartano. Molemmat sieviä paikkoja, ja minulle etuudestaan tuiki tuntemattomia.



Illallisbuffet oli maukas ja kaunis, mutta eksoottisille, Tansaniasta saapuneille Puutarhanaisten juhlavieraille ehkä hieman liian kalaisa. Etenkin graavikalaa, joka on mielestäni suurta herkkua, oli monella tavalla laitettuna, eikä tämä "raaka" kala vieraillemme oikein maittanut. Onneksi heille löytyi listalta makoisaa syötävää alkupalojen lisäksi. Ilta oli kaikkiaan hauska ja iloinen. Juttua piisasi ja ajatuksia vaihdettiin lennokkaasti. 

Opiskeluaikaisen ystävän synttäreillä meno oli myös hulvatonta. Kutsun saatuani mietin hetken, että mitä kummaa lahjaksi. Sitten keksin hankkia vuoden 1964 klassikoita, niin musiikillisesti kuin muisteloinakin. Tuli siinä kuultua Hurriganesia, Marionia ja Frediä vähäksi aikaa riittämiin.

Verkossa olen pyöritellyt uusia ohjelmia, joita olen löytänyt mm. mainiota Openblogia seuraamalla. Voi kuinka paljon on taas uutta mielenkiintoista omaksuttavaa. Aika ei millään riitä kaiken opetteluun, saatika siihen, että ehtisi ohjelmia veivata sen verran, että ne iskostuisivat mieleen. Mukavaa kuitenkin hamuilla oma osansa kehityksen vinhasta virrasta.

Pihalla kivien kantaminen jatkuu... Loppua ei vielä näy, vaikka toki se jo häämöttää. Onneksi.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Loviisan Wanhoissa taloissa - ja hiukkasen puutarhoissakin

LWT - Pilasterien pihamaalla, Loviisa

Olipa viehättävä viikonloppu. Koko viime viikon ajan tutkailin sääkarttoja ja mietin voinko varmistaa osallistumisen Loviisan vanhojen talojen tapahtumaan. Etenkin arvelutti tehdä pöytävaraus etukäteen Guinness-ennätystä tavoittelevaan pitkään, 1,3 km, ruokapöytään. 

Pöytävarausta en tehnyt, mutta ajateltiin toki osallistua, jos vaan sekaan mahduttaisiin ja mahduttiinhan me. Jo perjantai-iltana rantauduimme tuttuun rastipaikkaan vanhan sahan niemekkeelle. Siinä oli mukava merta katsella ja illan hämyn edetessä esiin puikahtelevia kaupungin valoja ja vastakkaisen rannan lyhtyjonoja.

Lauantaiaamulla aloitimme sitten talokierroksen. Onneksemme valitsemamme talot olivat kauempana rantakadun ja suola-aittojen hulinasta, joten saimme tutustua niihin rauhassa, ilman sen suurempaa jonottamista. Vaan mitä lähemmäs rantakatua tulimme, sitä suurempi oli ihmismassojen kuhina. 

Koska olin netistä lukenut jo edellisenä päivänä, että viime vuoden tapahtumassa oli vieraillut 15 000 kävijää, olimme sen verran hajulla, että pitkään pöytään kannatti mennä ostamaan liput ajoissa, jos mieli mahtua mukaan. Marssimme siis määrätietoisesti rantaan ja onneksemme löysimme lipun myynnin. Vielä onnekkaampaa oli, että osuimme paikalle sopivasti kun "ruokahanat" avattiin. Vain kymmenisen minuutin jonotus, ja maukas possuannos oli lautasella. Pöytäpaikan löytäminen olikin sitten jo toinen juttu. Koska meillä ei varausta ollut, marssimme etsimään numeroimattomia paikkoja, joista ensimmäiset löytyivätkin jo parin sadan metrin päästä. Vaikeinta oli taiteilla täyden lautasen kanssa ihmisten tullessa vastaan, ohi ja istuessa omilla pöytäpaikoillaan. Kaikki kuitenkin sujui ja ennätyskin saatiin!

Taloista mielenkiintoisinta on vaikea nimetä, niin monta kaunista ja tunnelmallista kotia nähtiin, mutta Villa Degerbyn kauniit huoneet ja mielenkiintinen yläkerrassa näkyvä kolmihaarainen hormi jäivät mieleen.
Villa Degerby

Lilla Villa Gula oli suloinen sekä Liisantalo, jonka yhteydessä toimii Tuhannen Tuskan kahvila

Liisantalo

Erityisen hyvän mielen sai Bongan linnassa, jossa on Riitta Nelimarkan näyttely ja työtilat. Myös työtiloihin pääsi nyt kiertelemään ja niiden ihmeellisen kaunista, siirtomaahenkistä sisustusta ja värimaailmaa ihailemaan.

Lisää kuvia Haaveilijan puutarhan LWT-albumissa

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Aavistus syksystä


Onpa sadetta piisannut jo parin viikon ajan. Helteinen aurinko on muisto vain, mutta ei nämä kelit silti hassummat ole olleet. Vain muutama kolea aamu on ollut ja takkia on pitänyt päälle hamuilla. Muuten on vielä kesäistä ja lämmintä.

Kasvit kasvaa rehottavat pihamaalla. Vaan voi surkeus. Ihailemani viherportti eli villiviinien valtaama keinun kehys tulla romahti alas! Koivun rungot, joiden varaan vaakapuu oli ripustettu, olivat jo aivan haperot, eivätkä jaksaneet pidellä ylhäällä valtaisaa lehvästöä näiden runsaiden sateiden alla.

Vesiaiheen parissa olemme tempoilleet. Torstaina tuli kivikuorma ja allassubstraattilähetys Kivapihalta Mäntsälästä. Nyt niitä on aseteltu altaan pohjalle ja puropadan kukkulalle niin ja näin päin. Toiveissa on saada urakka tänä kesänä valmiiksi. Toisaalta syksy käy päälle, eikä motivaatio ole enää korkeimmillaan, kun voi olla, ettei veden äärellä enää tänä kesänä tee mieli istuskella.

Jo nyt kuitenkin on lätäkkö tuonut pihaan paljon elämää. Ihana vihreän turkoosi, suuri sudenkorento kiertelee veden päällä ja itse altaassa on monenlaista sukeltajaa ja mönninkäistä nähty. Helteiden aikaan siellä kävivät pärskimässä pikkulinnut. Mustarastaat, sinitiaiset ja punarinnat ovat tämän pihan asukkeja.

Viime viikonloppuna tuli pyörähdettyä Porvoossa lättähattureissulla. Mukavaa, vaikka satoikin. Saatiinpa syy mennä kauppohin tavaroita ihmettelemään. Mukaan ei kuitenkaan keksitty muuta kuin Brunbergin suklaata ja lakupussi.

Ensi viikonloppuna olisi Loviisan Wanhat talot -tapahtuma. Sinne on toive päästä. Säätietoja nyt tarkkailen silmä kovana.