Viranomaisviidakossa

sydän särkyy. Kun koulunsa lopettaneelle toimintakykyiselle ja asialliselle nuorelle, joka ei ole päässyt hakemaansa jatkokoulutukseen, olkoonpa kyseessä miten erityinen koulu hyvänsä, tarjotaan ainoaksi elämänpoluksi eläkkeelle hakeutumista, on systeemissä paljon mätää. En yhtään ihmettele, jos tilastot pullistelevat työkyvyttömiä nuoria eläkeläisiä. Niin makaa kuin petaa Suomineito surusilmä.

Tänään oli siis se ilon päivä, kun vietimme kuopuksen tähänastisen koulutustaipaleen viimeistä kevätjuhlaa iloisin ja haikein mielin. Voi kuinka monta sinnikkäästi opiskellutta nuorta sai tavoitteensa ja urakkansa valmiiksi. Tulevaisuus odottaa! Vai odottaako?

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että näillä nuorilla on paikka johon mennä. Työkeskus pitää yllä sosiaalisia taitoja ja antaa tolkullista tekemistä päivien ajaksi. Sitä vaan en ymmärrä, että systeemin vaatimaksi työllistäväksi toiminnaksi, tai edes kuntouttavaksi toiminnaksi se ei kelpaa. Kyseessä on väärä momentti! No, näillä mennään, mutta oudolle tuntuu, etenkin kun ei systeemillä ole mitään 'oikealle momentille' lukeutuvaa toimintaa tarjolla. Nyt olemme siis tutustuneet TE-keskukseen ja nuorisotakuuseen sekä huolehtineet tarvittavista papereista. Paljon puhetta ja spekulaatiota, vähän villoja. Mutta ei auta valittaa, ns. normaalinuorilla ei ole tätäkään. Jäävät oman onnensa nojaan sohvalle lojumaan ja tietokonepelejä pelaamaan. Toisaalta heillä on harrastuksia ja ystäväpiiri jonka kanssa viettää aikaa.

Helpotusta Lontoon basaareista ja Ranskan sienimetsistä

Kirjarintamalla olen seikkaillut Lontoon sivukaduilla Iqbal Ahmedin kirjan myötä. Kaupunkini Varjot on hyvä kirja sellaiselle, joka on kiinnostunut maahanmuuttajan omasta näkemyksestä uuteen kulttuuriin, kieleen ja tapoihin sopeutumisessa. Kirjassa kuljetaan niin tutun tuntuisten ja nimisten kaupunginosien alueilla kuin myös laitakaupungin synkemmillä kujilla, joista en ole aiemmin kuullut mitään.

Lontoossa käymättömänä sain kuvan hyvin värikkäästä ja monikulttuurisesta sulatusuunista, jossa on pitkät perinteet maahanmuuttajien vaikutuksesta valtakulttuuriin. Kuvauksesta päätellen rinnakkainelo sujuu rauhanomaisesti ja hyvin, mutta edelleen maahanmuuttajaryhmät pitäytyvät omissa porukoissaan, omassa kielessä, omissa perinneruuissaan ja musiikissaan.

Aivan toisenlainen, hullunhauska ja peräti paasilinnamainen ilottelu on Giles Miltonin kirja Postia paratiisista - romaani rakkaudesta ja sienistä. Sen myötä olen rymistellyt Ranskan sateensumuisten metsiköiden, louhoskaivantojen ja autiokylien läpi Tuvan eksoottisille hiekkarannoille.
Tarina kietoutuu pitkään yhdessä eläneen, mutta lapsettoman avioparin suhteen ja sienien ympärille. Herrahenkilö on armoitettu sienifriikki, tutkii niitä intohimoisesti ja opettelee myös viljelemään armanitoja, mm. keisari- ja kavalakärpässieniä.

Aivan hulvaton juonen kehittely! Tämän kirjan kanssa heltiävät huolet mielestä ja pää menee sekaisin kuin kärpässienikeitosta ikään.