Olen vissiinkin tullut maininneeksi, etteä pikkukaupunkimme sisäiselle linjalle on tullut jos monenmoista bussikuskia. Suomenkieli on heillä hallinnassa paremmin ja heikommin, mutta iloinen ja hymyilevä ilme on ollut jokaisella - kesäiseen aikaan... Mitä syvemmälle syksyyn ja talveen on päästy, sen synkemmäksi ja kireämmäksi ovat uusien vakikuskiemme ilmeet käyneet ja kaasujalka on alkanut painaa myös "hirvosmaiseen" malliin.
Edellä mainitusta olen aivan omassa yksityisessä ymmärryksessäni päätellyt, että kyllä tuo pitkään jatkuva pimeys ja kylmyys vetävät kuumemmankin veren hyhmään ja suun mutrulle aivan kuten kantaväestöllekin käy. Osuvasti oli sanottu jossain virtuaaliystävieni postauksissa, että on ihanaa nähdä vastaantulijan hymyilevän, ja todeta, että talvehtiminen vaihtuu pikkuhiljaa elämäksi.
Eilen tapahtui tuo ihme siis bussilinjallakin ja sain tavanomaiseen tervehdykseeni vastaukseksi mitä kauneimman iloisen hymynhäivän ja lähtiessäni vielä vinkkauksen "moi, moi".
Toivottavasti kevät tästä toden teolla alkaa, eikä enää heitä lisää lunta niskaan, niin kuin teki viime sunnuntaina etelästä palaamisemme kunniaksi. Eilisen päivän satoi silkkaa vettä, joka laittoi lumien sulamiseen vauhtia. Tänään ei sada, mutta lämpötila pysyttelee plussan puolella.
Mustarastas on valloittanut muotopuuksi leikatun pihakuusen "sarven" ja päivystää sieltä tarkalla katseella reviirille tunkeilijoita. Myös metsäkyyhkyset ovat palanneet ja närhipariskunta käy syömässä männyn juurella talipalloista pudonneita siemeniä. Täällä laaksossa, varjon puolella, ovat kaikki pihat vielä paksun lumikerroksen peitossa, edes naapurin lumikelloista ei vielä ole haisuakaan, mutta olen kuullut kerrottavan, että eteläisillä tonteilla, sokkelien vierustat jo työntävät krookuksia ja vuokkoja esiin.
Tervetuloa! Sivuilla suloisesti sekaisin: Puutarhurointia. Juustoa ja viiniä. Karavaanailua. Matkoja. Kirjoja. Runoja. Arjen ajatuksia.