torstai 31. tammikuuta 2013

Ihastuttava Finlandia-palkittu Jää

Sain työkaverilta lainaan Ulla-Lena Lundbergin kirjan Jää, jolle Tarja Halonen antoi Finlandia-palkinnon. Ihana kirja! Vaikka en muita palkintoehdokkaita vielä ole lukenutkaan, voin jo nyt varmana pitää, että juuri tälle kirjalle palkinto kuuluikin.

Tarina kertoo nuoren pastorin perheen asettumisesta kauniiseen ulkosaaristoon, puuttomille seuduille, syysmyrskyjen ja pakkasviimojen armoille. Luontokuvaus on elävää ja ihan voi silmiensä edessä nähdä punaiset mökit ja venevajat auringonkilossa sinisenä heijastuvaa merenpintaa vasten. Voi kuulla lokkien kirkunan ja aaltojen pauhun tuulisena päivänä ja aistia nuoren ruohon keväisen kasvun lämmintä kallion reunaa hipoen.

Kirjasta tulee minulle mieleen ruotsalaiset tv-sarjat Saaristolääkäri ja Saariston lapset. Molemmissa on samaa herttaista ja lämminhenkistä yhteisöllistä tunnelmaa; kaikki tuntevat toisensa ja antavat apuaan tarpeen niin vaatiessa. Kyläillään ahkerasti ja kotieläimiä kasvatetaan joka mökin pihassa, koirat juoksentelevat ja lapset ovat nauravaisia pulleroita.

Tarinassa eletään sodan jälkeistä uudelleen rakentamisen toiveikasta aikaa. Saariston antimet, kalat, pähkinät ja leipomukset käyvät hyvin kaupaksi Helsingin silakkamarkkinoilla ja vauraus luo mukavaa mieltä ja leppoisaa tunnelmaa asukkaiden elämään. Pastori pänttää kirjojaan pastoraalitutkintoa varten ja haluaa innokkaasti selvitä lopputenteistä voidakseen hakea vakituista kirkkoherran virkaa saareltansa, kirkosta, johon hän on ylen ihastunut ja luodolta, jossa myös maatalon tyttärenä varttunut vaimo hyvin viihtyy, voidessaan hoitaa paria lypsävää ja muutamaa lammasta kotitarpeita täydentämään.

Omavaraista elämää, joka tänä päivä tuntuu niin etäiseltä, vaikka todellisuudessa semmoista oli vielä hetki sitten, oman äitini lapsuuden kodissa Savitaipaleella, Kirppuvuoren kupeella sijainneessa torpassa.


torstai 24. tammikuuta 2013

Vain kourallinen pähkinöitä - Pah!

Japanin jalopähkinä, Kotka, Sapokan vesipuisto
Päivä pitenee - kevät etenee? Ei kai voi vielä keväästä puhua kun eletään keskellä parasta pakkaskautta, mutta henkisesti yritän virittää itseäni jo valoa kohti. 

Tällä viikolla tyyny on nimittäin tuntunut erityisen rakkaalta ja sängystä nousemista on tullut vetkutettua joka aamu. No, aamun vihdoin valjettua, ovat aurinkoiset päivät sentään olleet hyvin kauniit, siitäkin syystä mieli kai jo hamuilee kohti kevättä. 

Flunssan poikanen on kutittanut kurkkua pitkin viikkoa asettumatta silti kunnolla taloksi, ja lienee syynsä siinäkin, että jaksaminen on piiputtanut. Pirteyttä olen tankannut taas hedelmistä ja - pähkinöistä. 

Pähkinöistä on sanottava sen verran, että syksyn tullen luin mukavan artikkelin siitä, kuinka välimerellinen, runsaasti pähkinöitä, siemeniä ja vihanneksia sisältävä ruoka voi, kaiken muun hyvän lisäksi, myös ehkäistä masennusta. No, syksyiseen melankoliaan taipuvaisena päädyin siis nauttimaan runsaasti etenkin pähkinöitä ja liekö plasebovaikutusta vai mitä, mutta pääsin kuin pääsinkin koko syksystä yli sen suuremmitta suruitta. 'Suruksi' olo muuttui vasta kun lääkäri "määräaikaishuollon" yhteydessä loihe lausumahan tuomionsa kohonneista kolesteroliarvoista. 

Mutta mitä se semmoinen syöminen on - vain kourallinen, 6 mantelia/pähkinää, päivässä! 

Pähkinäuutisen jälkeen osui silmään myös porkkanauutinen: "Porkkana päivässä pitää mielen myönteisenä".  Koska päivittäinen leipäannos on tänä talvena tullut kimppalounastuksen ansiosta, ja innoittamana, korvatuksi porkkanoilla, voi siis hyvinkin olla, että aavisteltu teho löytyykin niistä, kenpä tietäis sen. 

Aivoille sopivia ajatuspähkinöitä olen lueskellut Riitta Asikaisen pikku kirjasesta Omenat siemenessä, johon on koottu NLP-ajatuksia. Mielenkiintoinen ja maalaisjärkeen käypä, ihmisläheinen ja selkeäsanainen avaus tuohon trendikkääseen vuorovaikutusmalliin jota kaikista tuuteista nyt kovasti markkinoidaan. 

Erityisesti jäi mieleeni kappale joka käsittelee uskomuksia ja etenkin tulevaisuuden uskomuksia sekä sitaatti Mark Twainilta: "Minulla on ollut elämässäni pajon murheita - tosin vain harvat niistä ovat toteutuneet."

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Krisnoja, kelttejä ja rämpimistä safarioppaan perässä

Vaikka Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto lupaileekin talven selän eilen taittuneen, tuntuu, että pahin putki on päällä juuri nyt. Kauan kestikin, ennen kuin talven kylmä armottomuus minut saavutti ja tuli tarve hautautua vällyjen väliin, pois tästä arjen surkeudesta. Ja kuten arvata saattaa, olen kahminut kotiluolaan seurakseni kasan kirjoja, joiden parissa saan siivet selkään ja voin matkata maailman ääriin.

Olen siis kulkenut Intiasta Irlannin kautta Botswanan kuumille, pölyäville savanneille, mutustanut herkkuja ja lisännyt painoani kuin karhu syksyllä. Tules-kuntoutujan niskajumppa tökkii, mutta tieto maaliskuun lopputesteistä pitää sentään joten kuten ohjelmassa kiinni.

En tiedä mistä Seija Vilénin esikoiskirja Mangopuun alla, hyppäsi kirjakassiini, mutta sellainen mielikuva minulla on, että olin tiedon kirjasta joskus takaraivooni tallettanut. Kirja on hyvä. Vilénin tyyli kirjoittaa on poukkoileva ja ihmeellisellä tavalla utuisa, joten hetken kesti, ennen kuin siihen tottui ja tarina alkoi jäsentyä. Elämänkerrallinen juoni seuraa kertojaminän, pikku pitäjän tytön kasvukokemuksia sekä liittymistä Krisna-yhteisöön. Jengin silmissä epäsuosituksi itsensä kokeva tyttö kiinnostuu henkisistä ja uskonnollisista asioista, tarkastelee maailmaa syvällisesti ja haluaa nousta siivilleen ja erottua joukosta. Turvalliseksi ja omaa maailmankatsomusta vastaavaksi löytyy yhteisö jossa ei luokitella ulkonäon ja vaatteiden perusteella, vaan keskitytään henkisiin arvoihin ja ruumiin kurituksiin; määrämuotoisiin chanttaus-harjoituksiin ja tiukkaan ruokajärjestykseen. Minulle uutta oli, että tässäkin liikkeessä nainen on asemaltaan alempiarvoinen ja aviomiehensä omaisuutta. Yhteistö tarjoaa kyllä työn, ruuan ja asunnon sekä samoin ajattelevien tuoman tuen kovan maailman keskellä, mutta nainen on miehen armoilla, rahaton ja avuton. Useat perheväkivallan kokemukset ja lasten tulevaisuuden pohdinta käynnistävät prosessin liikkeestä irtautumiseen, joka ei suju tuskatta. Kaikesta kipeydestä huolimatta kirja on lämminhenkinen ja ymmärtävä kuvaus elämän pituisesta matkasta, johon mahtuu monia ulottuvuuksia.

Toisenlaista yhteisöelämän kuvausta tarjoaa Hanna Tuurin esikoisromaani Orapihlajapiiri. Tuuri on luonut kirjansa tapahtumapaikaksi kuvitteellisen Irlantilaisen Knocknamurran kylän, jota pyörittävät ja asuttavat kehitysvammaiset yhdessä hoitajaperheittensä kanssa. Kertomus luo herttaisen ihanteellisen maailman, jossa ihmisten erilaisuus hyväksytään rakkaudellisesti ja pyritään kaikessa tukemaan vammaisten ihmisten täysipainoista osallistumista yhteiskunnan toimiin omien kykyjensä mukaan. Samalla tarina kertoo avioeromurheista ja läheisen kuolemasta toipuvan Kirsin ja hänen kriittisen murkkutyttärensä Annin tarinaa uudessa maassa ja täysin uudenlaisessa ympäristössä.
Tätä kirjaa olin kauan kaihtanut, pelkäsin sen olevan liian ankeaa luettavaa oman arkipyörityksen keskellä, epilepisakohtausten kuvauksineen ja muine liiaksi iholle tulevine juttuineen, mutta turhaan pelkäsin. Teksti on taattua Tuuria, mukana myös kaunista luonnon kuvausta, sekä sydämellistä, lämminhenkistä ja sujuvasanaista tarinointia. Lukulistalle lisään myös hänen seuraavan teoksensa: Tuulen maa.

Ihastuksesta hihkuin, kun kirjastossa osuin uusimpaan Mma Ramotsween. Harhapolkuja savannilla on juuri niin tasalaatuista McCall Smithiä kuin odottaa voi. Seesteinen ja pohdiskeleva, kuljettaa lukijansa  pölyisiä Botswanan savanneja, sateen liottamia, kuoppaisia teitä pitkin Naisten etsivätoimiston teepannun lämpöisiin keskustelutukioihin. Rentouttavaa ja hyväntahtoista, maailmaa parantavaa filosofointia Mma Ramotswen, Mma Makutsin, J.L.B Matekonin sekä tietysti rooibos-kupillisen seurassa. Olen ikuisesti fani!

lauantai 12. tammikuuta 2013

Vuoden viherpääkaupunki on Nantes

Törmättyäni uutiseen, en malta olla linkkaamatta tätä videota. Tämä on niin ihastuttava. Täytyy ottaa matkustuskohteiden luetteloon, vaikka olenkin kokenut Ranskan kohteet ja kulttuurin haastaviksi.

torstai 10. tammikuuta 2013

Leppoisaa puutarhurointia oppimassa

(kuva Azoreilta, kaupungista Ribeira Grande)

Alkuviikosta pyörähdin Tikkurilassa kuuntelemassa Slow gardening -luentoa. Paljon oli meitä naisia kerääntynyt kokoon ja olipa joukkoon raahattu muutama puolisokin.

Puutarhanaisten toiminnasta tuttu Leena Luoto piti viihdyttävän alustusluennon keväällä alkavaan Slow gardening -kurssiin ja esitteli tämän "ismin" rantautumista kiireisten ihmisten stressiä lievittämään. Mukavaahan se oli - katsella kauniita kukkakuvia juuri sataneen lumimöhjön seasta perille taapertaneena. Keskusteluakin virisi epätavallisen paljon, kun pöytäkunnittain piti pohtia omia mieluisimpia puutarhatekemisiä.

Leena kertoi, että tämä puutarhasuuntaus on saanut vaikutteita Slow food trendistä, jossa korostetaan jo ruuan laiton ja ruoka-ainesten käsittelyn nautinnollisuutta, ja että tyylisuunnan on tuonut massoille tutuksi Felder Rushing, joka korostaa kirjoissaan ja luennoissaan huolettoman ja stressivapaan sekä voimaannuttavan puutarhanhoidon tärkeyttä.

Kovin tutulle tuo kaikki tuntui. Minulle pihatöillä on ollut juuri tuommoinen merkitys. Aloitin puutarhaharrastuksen toden teolla silloin, kun nuorimmainen lapsi sairastui vakavasti ja piti löytää kodin välittömästä läheisyydestä henkireikä, jota pitkin saattoi päästä muihin maailmoihin.

Silloin alkoi se itkusilmäinen kivien kanto ja hiekkakenttien haravointi. Muodostui perennapenkki jos toinenkin ja alkunsa saivat nykyiset tuuheat seljapensaat ja pihasyreenit, jotka olivat helposti saatavilla lapsuuskodin pihasta siirrettynä ja ojan penkalta vohkittuna.

Ei minulla mitään suunnitelmaakaan ollut, mutta miehellä oli selvä visio nurmikentästä. Se toteutettiin ja loppuosa pihasta jäi minun temmellyskentäkseni. Sinne piirtyivät sitten vuosien saatossa sorakäytävät, paikka kasvimaalle, alue marjapensaille sekä vesiaihe, joka juuttui kyllä 'jäihin' useammaksi vuodeksi.

Slow gardening on huoletonta puutarhurointia, mutta tietysti, jotta siihen päästään, täytyy osata aika tavalla. Tärkeää on valita kasvit oikein, maaperän ja valo-olosuhteiden mukaan ja istuttaa tarpeeksi tiheästi. Sitten senkun nautitaan. Rikkaruohoista ei niinkään tarvitse nipottaa ja riittää kun varustaa oman mielipaikkansa sellaiseksi, että sielu lepää.

Kevään kaipuu siitä luennosta jäi. Onneksi on sentään tämä virtuaalipuutarha talven pitkiä pimeitä ja kylmiä kuukausia helpottamassa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Tarvitaanko myös Ihmiskuntauudistus?

Uusi vuosi toi mukanaan kuntaliitoksia ja kuntauudistukset ovat puheenaiheena aina vaan. Muutosten vuodesta puhutaan yleisesti muutenkin, kun arvellaan, ettei elomme peli tällä tavalla voi jatkua.

Mielenkiintoisessa kirjassaan Bohobusiness - ihmiskunnan voitto koneesta, kirjoittajat Cristina Andersson ja Jari Kaivo-oja valottavat näkemyksiä maailmantalouden vaiheista tällä hetkellä. Mielenkiintoinen teos kertakaikkiaan, vaikka pää pyörälle menikin välillä tekstiä seuratessa.

Kirja on jaettu kappaleisiin, jotka valottavat kehitystä mm. Tulevaisuuden, ihmisen, koneen ja työn kannalta. Tavallisen tallaajan tasolle tekstin vie kunkin luvun alun Synopsis sekä asianajaja Koppelon tapaus, joka etenee kirjan sisällön mukaisessa tahdissa.

Mielenkiintoisin ja tajuntaan iskeytyvä ajatus löytyy mielestäni kirjan loppupuolelta, jossa vedetään yhteen nykyisen maailmantalouden ja yrittämisen mahdollisuuksia ja avataan uusia Boho-näkemyksiä. Tarvitaanko kenteis Ihmiskuntauudistus, kun todellisuus ja tilastot näyttävät, että työ, siten kun se tällä hetkellä ymmärretään, nykymallissa ei suinkaan lisäänny.

Tekniikka ja robotiikka ovat jo aikapäivää sitten vapauttaneet ihmisiä rutiininomaisesta toistotyöstä, joka kuitenkin on muodostanut hyvin suuren osan teollisista työpaikoista. Ja ajatelkaapa mitä on tulossa ja on jo; 3D-tulostamista, leikkausrobotteja ja uutisrobotteja yms.

Mitä tilalle? Bohottajat valottavat uutta mahdollisuuksien kenttää: "Ihmiselle jää voittaminen. Ainutlaatuisten hetkien - kokemusten ja elämysten - luominen. Yhteisyyden rakentaminen ja hengen luominen".
Kirjan mukaan "hyvä fiilis, vapaa ja avoin tiedon kulku, luovuuteen kannustaminen, voimaannuttaa ihmiset tekemään vaikuttavia aloitteita".

Teknologia tuo jatkuvasti kehittyessään voimakkaita, ennalta ennustamattomiakin, muutoksen tuulia, globaalia linkittymistä ja nopeita yhteyksiä. Keksijöiden mahdollisuudet ovat monet ja aikaansannokset nopeasti  levitettävissä. Mielenkiintoista on seurata talouden kehitystä ja uusien innovaatioiden ryöppyä tämän teoksen valossa. Suosittelen.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Välipäivät Saimaan kylpylässä, lähikaupunkeja kierrellen



Vuosi vaihtui tuhruisessa ja lämpimässä säässä ja lumi sulaa kovaa kyytiä. Yöllä ei sentään satanut, joten raketin paukuttelijoilla oli mukavan lämpöiset olot pitkin iltaa. Raketteja sentään nähtiin, sillä vaikka taivas olikin sumuinen ja kostea ilmamassa riippui puiden latvoissa, näkyivät värikkäät loisteet silti juhlavasti myös tänne koti-ikkunaan saakka. Nyt sensijaan sataa silkkaa vettä ja pihapuutarhan lumikinoksen korkeus on laskenut puoleen puuterilumen määrästä.

Joulun vieton jälkeen pistimme kimpsut ja kampsut autoon ja matkasimmen Saimaan kylpylään. Olin tutkaillut välipäiväpaikkaa useammastakin osoitteesta, mm. Ruissalon kylpylä ja Lappeenrannan kylpylä olivat myös ehdolla, mutta Saimaa tuli sitten valituksi yhteisen mielenkiinnon perusteella.

Saimaan kylpylämiljöö on mielenkiintoinen myös sen vuoksi, että Toimi-enononi muinoin on siellä ollut sairaalahoidossa ja olen sieltä kuvia nähnyt ja pikkuisena myös niissä maisemissa joskus vieraillut, tervehdyttävien mäntymetsiköiden helmassa. Muistelen enoni uintimatkan kulkeneen metsäpolkua pitkin järven rantaan, mutta paljoa muuta en muista.

Nyt alueella oli paljon kaikenlaista rakennusta kehitteillä. Vanhat sairaalarakennukset oli kauniisti maalattu ja loivat alueelle arvokasta tunnelmaa. Uudet rakennukset, kuten meidätkin majoittanut Club Hotelli, samoin kuin Villas-huoneistot sekä Castle-hotelli oli rakennettu käytävin toisiinsa kytketyiksi, joten ne olivat tiiviisti yhteydessä vanhoihin rakennuksiin, jotka jäivät mielestäni turhan ahtaasti puristuksiin kaiken keskelle.

Kuka lie vastaakaan alueen kokonaissuunnittelusta, toivon, että punainen lanka löytyy kun kaikki aikanaan valmistuu. Nyt alueen näkymä oli peräti keskeneräinen, mutta silti talvisen kaunis. Hotellivieraina oli paljon myös venäläisiä ja kaikki parkkipaikat olivat täynnä. Kuitenkin kylpylä näytti mahduttavan kaikki vieraat hyvin sisäänsä, sillä siistit ja avarat tilat vaikuttivat yllättävän autioilta. Perhehuoneemme oli kaikin puolin mukava. Lisävuode oli pedattu vuodesohvaan ja sängyt olivat sopivan kovat ja hyvät nukkua, myös tyynyjä oli useita.

Allasosastosta en sen kummemmin innostunut. Toki tunnelma siellä oli aivan omanlaisensa, ikkunaton tila oli sisustettu kokonaan mustaksi maalattuun halliin ja valaistu satumaisin värivaloin. Ainutlaatuista oli tasatunnein järjestetty vesiurkujen suihku, joka vaihtuvan musiikin tahtiin suihkutti näytöksensä, joka sai lapset villeiksi. Myös liukumäet donitsilaskuineen näyttivät houkuttavan kovasti ja ylös maljaan kohotettu poreallas oli erikoinen.

Kiertelimme reissullamme myös Imatran keskustassa jossa ihailimme ja kuvasimme Valtionhotellin kauneutta  valkoisten lumihankien keskellä. Kiertelimme myös Lappeenrannassa mm. linnakkeen maisemissa ja rannan tuntumassa. Kotimatkalla pistäydyimme vielä Kouvolassa pikaisella happihyppelyllä kipakassa pakkassäässä, ennen Fransmanniin suunniteltua ruokataukoa.