torstai 1. marraskuuta 2012

Moniulotteisia pohdintoja Pessoan malliin

Olen nyt jo jonkin aikaa selvitellyt Fernando Pessoan (Bernard Soaresin) Levottomuuden kirjan juonen kulkua. Myöntää täytyy, että alkusivuja lukiessa mieleeni hiipi epäilys, mahdankohan olla haukannut liian vaikean palasen. Tämän kirjan lomassa olenkin kevennykseksi hotkaissut loput tarkkaan varjellusta ja pahan päivän varalle säästetystä Peter Kerrin kirjasta From paella to porridge sekä Erma Bombeckin sarkastista huumoria pursuavan Kun kotirouvaa otti pannuun.

Sinnikkäästi Pessoa on kuitenkin seurannut aamuisena junalukemisenani ja pikkuhiljaa olen päässyt siitä jyvälle. Sivut ovat täynnä syvää itsetutkiskelua ja olemisen analyysiä. Hajonneen persoonallisuuden joskus synkkääkin ruodintaa - ja niin uskomattoman kaunista kieltä, että välillä pitää oikein pysähtyä lukemaan sanojen suloa uudelleen.

Kirjan nimestä huolimatta ei sivuilta mielestäni huou mikään levottomuus. Ennemminkin kirjoitetut katkelmat ovat pohtivia ja maailmaa sen kaikilta kulmilta tarkastelevia. Jutustelun vire on surumielinen ja kertoo avoimesti omiin maailmoihinsa uponneen miehen sotkeutumisesta omien, kuviteltujen persooniensa verkostoon. "En tiedä enää kuka minä olen", toistuu aika usein tekstissä.

Näin neljänneksen verran kirjaa lukeneena en ole tarinassa minkäänlaista juonen tynkää kyennyt havaitsemaan - tai edes sitä tarinaakaan. Siksi kai alku tuntuikin aivan epätoivoisen epäselvältä ja kielen rytmiin oli vaikeaa päästä sisälle.

Nyt tekstissä pitemmälle edettyäni olen ihastunut sen luomaan tunnelmaan ja kirjoittajan kuvailevan romanttiseen kieleen. Välillä tosin olen aivan sekaisin pohdintojen moniulotteisuudesta ja jutun pyörteisten kiekuroiden polveilusta. Välillä taas tuntuu jopa siltä, että kirja saattaa olla vaarallinen; varansa saa pitää, ettei itse ajaudu kovin synkkämieliseen pohdiskeluun ja raskaaseen elämän filosofointiin. Ja etenkin, ettei aamupimeässä aja pysäkkinsä ohitse.