Kuvitelkaa mielessänne: Kaksi polven korkuista pikkupotteria juoksee risukeppiensä kanssa ympäri syksyistä puistoa. Toinen lyö puun runkoa sauvallansa "Hoitsutus loitsutus", jolloin toinen vaivihkaa vetäisee riippuvasta oksasta niin että lehdet leijailevat värikkäänä pilvenä maahan. Vanhan ajan ihka oikeaa leikkiä! Mahtava oli päästä siitä silmännurkallisen verran osalliseksi. Mukavasti myös tarttui korvaan tuo "rowlingsilainen", tai paremminkin "kapari-jattalainen" kieli, pikkuveikoilla oli luontaista kykyä sepittää omat loitsunsa syksynhenkeä vastaan taistellessa. Mitä sitä valitetaan etteivät pojat muka lue?
Itse olen saanut finisteltyä Pentti Saaritsan mainiosti kääntämän Fernando Pessoan runokokoelman En minä aina ole sama. Kokoelmassa on runoja tunnetuimmilta Pessoan henkilöhahmoilta, joista suosikikseen Saaritsa mainitsee Alvaro de Camposin, mutta joista minua miellyttivät eniten Ricardo Reisin hahmossa kirjoitetut runot. Niin paljon ihastuin Pessoan tekstiin, että varasin kirjastosta hänen Bernard Soaresina kirjoittamansa Levottomuuden kirjan. Sen kimppuun pääsen tulevalla viikolla.
Välillä ahmaisin myös ensimmäisen Alicia Gimenez Bartletilta ilmestyneen suomennoksen. Petra Delicado ja merkityt tytöt. Kirjassa myrskyn lailla uurastava barcelonalainen poliisiylikomisario Delicado selvittelee rikossarjaa seuranaan konstaapeli Fermin Garzon Salamancasta. Odotukseni taisivat olla kovin korkealla, sillä tähän dekkariin en oikein syttynyt. Kun on tottunut Donna Leonin vangitsevaan Venetsian kaupunkikuvauseen ja lämminhenkiseen Guido Brunettiin tai Andrea Camillerin merenhohtoisiin, herkkusuu Montalbanon ratkaisemiin sisilialaistarinoihin, ei ole kovin helppoa vakuuttua pätevän ja kovakielisen Delicadon räväkkyydestä etenkin kun Barcelona ei ainakaan tämän kirjan sivuilla näkynyt juuri millään tavalla. Pettymys, mutta ehkä jo seuraava kirja avaa toisenlaisen kuvan.
Tällä aikaa junassa on seuranani kulkenut tiiliskiven paksuinen Krokotiilin keltaiset silmät.
Tätä Katherine Pancolin kirjaa olen väijynyt jo kuukausi kaupalla, mutta nyt vihdoin se osui käsiini aivan vahingossa. Ilmeisesti suurimmat fanit sen ovat jo ehtineet ahmia ja siirtyneet tuoreen Kilpikonnien hidas valssi -teoksen äärelle. Kirja on osoitautunut ennakkolupauksen sekä kuntoutuskurssin kämppäkaverin kuvaileman mukaiseksi. Myyntipuheessa nimittäin sanotaan, että kirja on kuten suklaarasia suklaanhimoisen kourissa. Kun sen on kerran avannut, on koko sisältö ahmittava yhdessä hujauksessa.
Näin puoleen kirjaan päässeenä voin mainita, että henkilöitä tarinassa tuntuu vilisevän yhden pikkukylällisen verran. Hahmojen ranskankieliset nimetkin tuntuvat aluksi menevän sekaisin keskenään, mutta siitä huolimatta ainakin naislukija haltioituu henkilöiden monimutkaisista elämänkuvioista, lapsenkasvatusongelmista, lapsuuden kokemuksista sekä haasteellisesta suhdeviidakoista liikoine tai riittämättömine rahavaroineen. Lisäksi juoneen tulee yllättäviä, ennelta kuvittelemattomia, ihan mahdottomaltakin tuntuvia hyppäyksiä joita ei voi kuin seurata sivu sivulta eteen päin.