Havunneulasia haravoiden

Kaunis viikonloppu, aurinkoista ja leppeää keliä on riittänyt sekä eiliselle että tälle sunnuntaipäivälle. Eilen hyöri sisätiloissa valkotornado, kun saunan löylyhuoneen remontin valmistuminen sai aikaan sen klassisen jutun, että kaikki vanha alkoi näyttää kulahtaneelle. Raivokkaasti harjan varteen tarttumalla sain sentään asiaa petrattua ja puhtauttaan kiiltelevät paikat sopivat paremmin yhteen uutukaisten pintojen kanssa.

Tänään harjahirmu siirtyi pihamaalle. Siellä on meneillään joka syksyinen siivouspuuha. Kaikkialle levinneitä heinätupsuja ja kurjenpolven lehtiruusukkeita pitää nyppiä vähempiin. Sorakäytävät haravoida näkyviin pudonneitten lehtien alta, pihapöytiä ja tuoleja kasata pois, ei niissä kuitenkaan kukaan enää istu. Ränsistyneitä kasveja pitäisi myös leikellä alas ja siistiä ennen kylmän tuloa.

Etupihan eksoottinen mänty, jonka lajike on edelleen arvoitus, on taas pudottanut puolet neulasistaan. Ne peittelevät kultaisena mattona laatoitusta ja kantautuvat ikävästi koisteissa kenkien pohjissa eteisen lattialle. Joka syksy haravoin neulaset kasaan ja vien takapihan perukoille istuttamieni alppiruusujen pahnoiksi. Nyt on ensimmäinen havunneulassade selvitelty ja pahnat levitelty. Männyn oksaa nyhtämällä voi todeta, että seuraava sato on vielä tulossa. No, alppiruusujen alle mahtuu vielä.

Ainakin toissa yönä oli jo hiukkasen pakkasta ja villiviinit loistavat punaisina vielä hetken, ennen kuin pudottavat lehtensä. Mustaseljan viimeisetkin marjat alkavat olla kypsiä ja niistä saisi monta pullollista mehua, mutta mihin sen laittaisi. Edellisetkin pullotukset kansoittavat vielä tiskipöytää. Ei ole kylmäkellareita nykyaikaisissa taloissa. Daaliat kukkivat vielä ja keväällä alas leikkaamani malvat ovat vielä hyvässä kukassa, samoin verikurjenpolvet, jotka uhkaavat valloittaa pikku poikastensa avulla koko pihan. Kurtturuusu on avannut vielä muutaman uuden kukan, vaikka olen sen marjoistakin jo päässyt kiisseleitä keittelemään.  Begonia kukkii sekä ruukussa, että kukkapenkissä ja näyttää tietysti käyneen niin, että se kerrottukukkainen ja kauniinpi on tullut sijoitettua pihan penkkiin, kauas silmien ulottuvilta. Mutta kaunis ja helakan punainen on tämä ruukussa rehottava yksinkertainenkin malli.

Lukunurkassa on nautittu ihastuttavasta, mutta vakavasta Antonio Tabuccin kirjasta Kertoo Pereira sekä sen johdattamana Fernando Pessoan runoista, joista yhden haluan lainata tähän:

Sitten, Lidia, kun saapuu syksymme
ja siihen piilevä talvi, varatkaamme
ajatus, ei tulevalle
       keväälle joka kuuluu toisille,
ei kesälle josta olemme jo kuolleet,
vaan sille mikä kaikesta menneestä jää -
sille ruskalle jota lehdet elävät juuri nyt
       ja tekee ne toisenlaisiksi.

Ricardo Reis (Fernando Pessoa 13.6.1930)