Voikukan filosofia

Luin kirjan. Muriel Barberyn Siilin eleganssi sai minut pohtimaan ihmisiä ja ihmisyyttä yleisesti sekä myös oman elämäni kannalta.


Kuten monet viime aikoina lukemani kirjat, tämänkin on suurten massojen suosikki, paljon myyty ja tunnustusta saanut teos. Siinä valossa ainakin lukevien ihmisten joukossa on vielä paljon inhimillisyyttä ja lämpöä eikä maailma tunnu ensinkään pahalta paikalta.

Kirja on herkkä kertomus ihmiseksi kasvamisesta, elämän tarkoituksen kyselystä ja oman paikkansa löytämisestä. Tarinaminät kuvaavat kiinnostavalla tavalla yhteiskuntaluokissa vallitsevaa arvojakoa, itsetunnon menetystä ja persoonaksi kasvamista, sekä totuttujen asetelmien kyseenalaistamista. Ihanalla tavalla polveileva kahden keskushenkilön kutoma juonen kuljetus johdattaa ihmistä ja ihmisyyttä arvostavaan loppupäätelmään jossa elämä voittaa, kaikesta huolimatta.

Näiden ajatuksien vallassa olin kitkiessäni taas voikukkamättäitä kotipihani nurmikolta. Mietin, että voikukka on kuin kotipihan avolaitos. Asia, jonka kaikki hyväksyvät ja ymmärtävät tärkeäksi, mutta kukaan ei halua omille nurkilleen.

Kitkemisen lomassa ihmettelin miksi minulle on niin tärkeää raivata nurmikko puhtaaksi näistä sinänsä kauniista kasveista. Päättelin sillä olevan joku hyvin syvällinen merkitys. Tässä rajallisten mahdollisuuksien elämässä voikukkaketo täyttää kai tarpeeni määrätä omasta elinpiiristäni, sillä vaikka kurssi-ilmoitukset pursuvat trendikkäitä Oman elämän hallinta -koulutuksia ja Itsensä Toteuttamisen tärkeyttä paasaavia lausumia, on todellisuus toista maata. Hyvin vähän elämässä on asioita joita voi kitkeä pois tai muuttaa toisenlaisiksi jos aikoo pelata valitsemassaan paikassa, voikukan aina voi.

Avolaitoksia ajatellen päätin jättää pihaan nurmikaistaleen, jossa voikukat saavat rehottaa valtoimenaan.