maanantai 28. toukokuuta 2012

Voikukan filosofia

Luin kirjan. Muriel Barberyn Siilin eleganssi sai minut pohtimaan ihmisiä ja ihmisyyttä yleisesti sekä myös oman elämäni kannalta.


Kuten monet viime aikoina lukemani kirjat, tämänkin on suurten massojen suosikki, paljon myyty ja tunnustusta saanut teos. Siinä valossa ainakin lukevien ihmisten joukossa on vielä paljon inhimillisyyttä ja lämpöä eikä maailma tunnu ensinkään pahalta paikalta.

Kirja on herkkä kertomus ihmiseksi kasvamisesta, elämän tarkoituksen kyselystä ja oman paikkansa löytämisestä. Tarinaminät kuvaavat kiinnostavalla tavalla yhteiskuntaluokissa vallitsevaa arvojakoa, itsetunnon menetystä ja persoonaksi kasvamista, sekä totuttujen asetelmien kyseenalaistamista. Ihanalla tavalla polveileva kahden keskushenkilön kutoma juonen kuljetus johdattaa ihmistä ja ihmisyyttä arvostavaan loppupäätelmään jossa elämä voittaa, kaikesta huolimatta.

Näiden ajatuksien vallassa olin kitkiessäni taas voikukkamättäitä kotipihani nurmikolta. Mietin, että voikukka on kuin kotipihan avolaitos. Asia, jonka kaikki hyväksyvät ja ymmärtävät tärkeäksi, mutta kukaan ei halua omille nurkilleen.

Kitkemisen lomassa ihmettelin miksi minulle on niin tärkeää raivata nurmikko puhtaaksi näistä sinänsä kauniista kasveista. Päättelin sillä olevan joku hyvin syvällinen merkitys. Tässä rajallisten mahdollisuuksien elämässä voikukkaketo täyttää kai tarpeeni määrätä omasta elinpiiristäni, sillä vaikka kurssi-ilmoitukset pursuvat trendikkäitä Oman elämän hallinta -koulutuksia ja Itsensä Toteuttamisen tärkeyttä paasaavia lausumia, on todellisuus toista maata. Hyvin vähän elämässä on asioita joita voi kitkeä pois tai muuttaa toisenlaisiksi jos aikoo pelata valitsemassaan paikassa, voikukan aina voi.

Avolaitoksia ajatellen päätin jättää pihaan nurmikaistaleen, jossa voikukat saavat rehottaa valtoimenaan.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Kanavamatkailua: Vääksy, Kalkkinen ja Urajärvi



Kevään ensimmäinen Römpötti-reissu on tehty. Kun luvattua hellettä ei tullutkaan, suostui Trumatic onneksi tällä kertaa puhkumaan lämpöä sisuksistaan ja tarkenimme hyvin. Toisena yönä auto oli jo mukava pesä, tointunut talviseisonnan alakulosta ja karistanut kostean horteen nurkistaan.

Ajelimme Asikkalaan ja katselimme Pulkkilan harjun komeita maisemia silmät selällään, ihastuksesta mykkinä. Kuivan maan kravulle kaikki nämä vedelliset paikkakunnat ovat ainainen ihmetyksen aihe.

Ensimmäiseksi tutkimme Kalkkisten kanavan sulut ja rannat. Hiljaista oli vielä, yhtään venettä ei siellä näkynyt. Viini Pihamaan ovellakin kävimme kääntymässä, mutta myöhästyimme nipin napin. Marjaviini jäi siis tällä kertaa hankkimatta.

Vääksyssä kävelimme pitkin vanhaa keskustaa ja kävimme paikan ehdottomassa aarreaitassa, Lauran kaupassa. Siellä kuvasin monenmoista mukavaa pihahelskytintä ja -koristetta. Mahtavia ideoita, kauppa on sellainen paikka mistä varmasti löytää sopivan kesälahjan olipa tarve mitä tahansa.
Vääksyn kanavan rannassa oli jo kesämeininki. Veneitä tuli ja meni yhtä kyytiä ja aina oli silta pystyssä. Ihmiset istuivat päivän lämmettyä kanavarannan kahvilaterassilla ja lapset kinusivat pehmiksiä. Kiersimme luontopolun ja sain napsittua keväiset rentukkakuvat. Venesataman Majakkapaviljonki tarjosi ihania kalaherkkuja ja komeita näkymiä.

Iso-Äiniön luontokeskusta etsiskeltiin jokunen tovi ja siinä sivussa tutustuttiin Hillilään ja Vähä-Äiniöön. Lintutorni löydettiin sekä makkaranpaistolaavu, joka oli avattu tyrskivän vesisateen saattelemana edellisenä päivänä. Ei niillä haloilla juuri ole makkaraa lämpimäksi saatu, jotka nuotiopaikalla puoliksi palaneina nököttivät, mutta paikka oli lintubongarin ja rentukkafriikin keväinen paratiisi. Kyltti lupaili nuolihaukkaa ja satakieltä, mutta näimme kurjen ja joutsenia.

Urajärven kartanolla käytiin myös, vaikka se remontissa olikin ja tienvarsikyltit peitettyinä. Kaikkiin muihin paikkoihin siellä pääsi kiertelmään, mutta itse päärakennuksen pihapiiri oli lippusiimoitettu. Kuka lienee se juustopää, joka on suunnitellut ja sijoittanut ruman punatiilisen Helsingin Yliopiston varastokirjaston ja tutkijanhuoneet kartanomaisemaan, keskelle kartanonherran maita, lähteen ja kalmiston tuntumaan.

Kotimatkan pysähdys osui Lahteen, Launeen perhepuistoon, jossa on vierailtava ensi kesänä uudelleen. Nyt olivat istutukset vielä aavistuksenomaisina taimiryppäinä keskellä voikukkapeltoja. Kauniit kevään kukkapuut sen sijaan olivat juuri parhaimmillaan.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Ain laulain työtäs tee eli work goes happy

Tai ainakin tuo otsikko tuli vahvasti mieleen perjantaina vieraillessani Wanhan sataman Work goes happy - työhyvinvoitifoorumissa.

Ehkä otsikon teksti tarttui mieleen siitäkin syystä, että osuin ensimmäiseksi kuulemaan Mikko Kuustosen ja Kiti Müllerin keskustelua luovuudesta ja aivojen hyvinvoinnista. Muusikko kun on, niin Kuustonen toi keskusteluun vahvan musiikillisen aspektin. Jutustelussa tuli esille musiikin tärkeys ihmisen hyvinvoinnille sikälikin, että se on läsnä kaikissa kulttuureissa, kaikissa yhteiskutaluokissa huolimatta siitä missä päin maapalloa liikutaan. Miten musiikki on läsnä nykyisessä työelämässä ja mikä sen merkitys on vaikkapa toimistoympäristössä, jäi sen sijaan täysin hämärän peittoon.
Lisäväriä keskustelujen luovuus ja musiikkipuoleen toi myös juttutuokioiden vetäjä Mato Valtonen, joka väritti puheenvuoroja omilla keikkailumuistoillaan.

Se mitä tuosta keskustelusta jä mieleen oli esille nostettu tieto siitä mitkä seikat pahasti dementoituneillekin jävät viimeiseksi käyttövaraksi: rukous, laulu ja kirous.

Tapahtuman keskeisin viesti läsnäolijoille painotti työn ja levon sopivan suhteen tärkeyttä. Oman itsensä johtaminen, tuo nykyinen koulutusten trendiotsikko, oli tässäkin tapahtumassa lujasti läsnä ja haastoi ihmisiä ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. On omassa viisaudessa hypätä ulos oravanpyörästä jos mielenterveys ja hyvinvointi on uhattuna.

Kysymykset miten homma hoidetaan kiihkeässä kolmivuorotyössä jossa vaikkapa hoitajaresursseja on liian vähän ja töitä paljon, jäivät vastaamatta.

- -

No ainakin tänä aurinkoisena äitienpäivänä pihatyö on sujunut laulun, jos ei oman, niin ainakin linnunlaulun lirkutuksissa. Miljoona voikukkamätästä on kohdannut tienpään tunkion perukoilla ja siitä hyvästä nurmikko on täynnä mustia aukkoja. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että tilanne reikien osalta korjautuu pian nurmen kasvaessa, ja voikukatkin työntyvät pian pintaan uusine lehtineen ja nuppuineen. Sinä päivänä kun maailman markkinat nostavat kahvin hinnan MM-jääkiekkolippujen hintatasolle, ja aletaan taas keittää korviketta, tulee minusta rikas!

Kirjarintamalla on menossa Hannu Väisäsen kolumnikokoelma Apupata. Aivan riemastuttava junakirja! Vedet valuvat silmistä ja hekotus hytkyttää penkkiriviä kun sitä lueskelen. Aiheena juttusissa on Väisäsen arkielämä Ranskan residenssillään ja sen rikkaat maisemat, kulttuuri ja mahtava monikansallinen naapurusto herkullisine persoonineen. Suosittelen.
Olen myös lukenut Mueenuddinin kirjan Hunajaa ja tomua ja pidin siitä kovasti. Sekin kirja muodostuu novelleista, jotka löyhästi liittyvät toisiinsa yhden keskushenkilön kautta. Pakistanilaista elämänmenoa kuvaavat tarinat ovat lämpimiä ja värikkäästi kerrottuja. Jos olet lukenut Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin tai Viimeisen miehen, ja pitänyt niistä, niin varmasti kannattaa tarttua myös tähän palkittuun esikoisteokseen.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Pikkulintuja ja pihatöitä

Viikonloppu meni edelleen pihatöiden parissa. Joka paikkaan levinneet rönsyleinikit on nyt enimmiltään kitketty. Sen verran elämäniloinen kukkanen on kuitenkin kyseessä, että ensi viikonloppuna jo homma taas jatkuu. Tietenkään en saa nypättyä pois muuta kuin maanpäällisen ruusukkeen ja pienen osan juuristosta, joka jatkaa kasvuaan mullan alla ja valloittaa riemukkaina lonkeroina kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat.

Ennen kuin pihan istutuksista oli tietoakaan, nautimme monena kesänä keltaisen rönsyleinikkimaton koko takapihan kattavasta loisteesta. Sittemmin alkoi niin sanottu pihan laitto, jossa kaikki ennestään pihassa rehottanut on pyritty kitkemään pois ja tilalle tuotu mukamas jalompia ja kauniimpia kasveja taimitarhojen hyllyiltä. Rönsyleinikki ei tästä sen kummemmin ole hätkähtänyt, vaan jatkaa voittokulkuaan nyt entistä ehompana hyvin lannoitettujen ja hoidettujen perennapenkkien suojissa. Nurmikolta se kuitenkin on lähes tyysten hävinnyt, ilmeisesti säännöllinen nurmikon leikkuu on sillekin liian järeä torjuntametodi.

Olen sentään päässyt jo nauttimaan pihan keväisestä kauneudesta kitkentätuokioiden välillä. Silloin olen voinut iloikseni seurata useiden värikkäiden pikkulintujen uurastusta pesän rakennuksen ja perheen ruokinnan parissa. Pihaamme on ilmestynyt punarintoja, viherpeippoja ja vihervarpusia jo ennestään kotoisten sini- ja talitiaisten rinnalle. Minulle suhteellisen tuntematon laji on myös kuusitiainen, joka asustaa takametsikössä jo toista kesää. Tai ainakin minä olen siinä kästyksessä, sillä aikaisemmin en ole sitä havainnut tai tunnistanut.

Lieneekö varttumisen merkki, mutta seurailen ja tunnistan nyt useampia lintulajeja kuin ikinä aikaisemmin. Tuntuu myös kuin Suomen linnusto olisi yhtä äkkiä paljon väriikkäämpää kuin olen tottunut ajattelemaan. Aikaisemmin tunsin vain varpusia, västäräkkejä ja kirjosieppoja, jotka nekin toki ovat kauniita tyylikkäine mustavalkoisine väreineen. Nyt olen nähnyt myös tilhet, tiklit ja närhet. Onkohan niitä ollut lähistössä aina, vai ovatko linnut joutuneet sopeutumaan omakotialueille metsien huvettua asuinrakentamisen tieltä?

tiistai 1. toukokuuta 2012

Hauskaa vappua!

Kevät on tullut. Vihdoin, olen sitä jo kovin kaivannut.

Viikonloppu meni pihalla valkotornadon lailla pyöriessä. Nyt on pensaat leikattu, nurmikko haravoitu ja risut poltettu (onneksi tuuli kävi metsään päin). Krookukset loistavat auringon kanssa kilpaa, kiitos Viherpeukalokerhon, jolta tuli viime tinkaan lokakuun lopussa tilattua "halavalla" sata uutta sipulia.
Kaikki kukkaset näyttävät talvehtineen hyvin. Ja mikäpä oi talvehtiessa, metrisen hangen alla.

Malttamattomana kuten aina, käyn kutittelemassa perennojen maasta pilkistäviä neniä ja yritän saada niitä nousemaan hieman reippaammin pinnalle. Penkit kun ovat sipulikukkasista huolimatta vielä kovin kaljun näköiset.

Kirjarintamalla olen pian saanut luettua loppuun Susan Cainin Hiljaiset - introverttien manifestin. Se on kirja, joka kaikkien tulisi lukea. Sain sen sivuilta paljon ymmärrystä sekä itseäni, että läheisiäni kohtaan. Mielenkiintoisella tavalla Cain kertoilee oman persoonansa ja opiskelujensa kautta eri tyyppisten temperamenttien tavoista suhtautua asioihin ja siitä, miten erilaisuuden ymmärtämättömyys tai huomiotta jättäminen vaikuttaa ihmissuhteissa ja työelämässä. Myös politiikassa, talousasioissa ja monikansallisissa suhteissa sillä on paljon merkitystä. Mielenkiintoista tosiaan.

Kirjassa suomalaisten mainitaan olevan tilastollisesti maailman introvertein kansa. Ei siis ihme, että meillä moni kirjassa kuvattu asia on normaalia toimintaa, kuten aamuinen (päiväinen ja iltainen) tuppisuisuus, eikä aiheuta sen kummenpia temppuiluja, mutta kyllä meilläkin seurataan jo kovaa kyytiä yltiöekstroverttiyden polkuja. Jokaisen pitäisi olla hyvä tiimipelaaja ja varustautua sujuvalla supliikilla sekä loistaa aivoriihissä kaikkensa kekoon kantaen. Lapsien kouluopetus on yhä enemmän ryhmissä tapahtuvaa, puhumattakaan suurista päiväkotiryhmistä joissa hiljaisimmille ei tahdo jäädä omaa tilaa ja palautumisaikaa.

Kirjan pohjalta en osaa itseäni luokitella puhtaasti kumpaankaan ryhmään, vaan heilun kai tässäkin asiassa  välimaastossa, mutta on siinä silti paljon asioita, jotka auttavat ymmärtämään miten minkäkinlaisiin tilanteisiin aina ajaudutaan, vaikka muuta oli mielessä. Viestintä on vaikea laji.