Jännityksellä seuraan miten pihan kukinta etenee tänäkin kesänä räjähtävällä nopeudella, turhankin pikaisessa tahdissa. Länsipäädyn tulppaanit ovat jo rämpsäyttäneet terälehtensä levälleen ja pudottelevat niitä tuulen osuessa kohdalle. Pihanpuolen puolivarjon penkissä uusi, punaisten tulppaanien joukkio kukkii vielä sinnikkäästi pystypäin, mutta pelkään, että senkin aika ehtii hiipua pahimmoilleen ennen ensi lauantain yo-juhlaa.
Toiveita antavat sen sijaan idän unikkojen karvaiset kukkanuput, joita näyttää olevan paljon siellä sun täällä, pihan eri puolilla sijaitsevissa kukkaryhmissä. Jos ne ehtivät avautua, on väriloisto turvattu. Arovuokotkin availevat nuppujaan, mutta niiden kukintaa en vielä tunne, kestävätkö pitkään vai haihtuvatko pikaisesti kukan avattuaan. Keijunkukka ojentelee myös kukkavanojaan, mutta sen kukka on niin hentoinen, ettei se riitä yksinään tuomaan väriä juhlapihalle. Pihasyreenit ovat juuri nyt ja tulevalla viikolla parhaassa kukassaan. Violetit kukkatertut ovat runsaat ja tuoksu huumaava. Pensaiden sijainti sen sijaan on syrjäinen, joten niidenkään varaan ei pihakoristelua voi täysin jättää.
Viime kevään yo-juhlien edellä oli samankaltainen tilanne. Silloin tosin oli lisäksi maisemoitava piiloon multakasa ja vasta alullaan oleva uusi istutusalue. Silloin koristelin pihan ostokukilla, samettiruusuilla, kesäneilijoilla ja äidiltä lainatuilla orvokkilaatikoilla. Nyt omia kukkia olisi jo tarpeeksi, mutta kukinta-ajoituksen kanssa voi käydä niin, että juhla osuu juuri tyhjään kohtaan. Se olisi harmi, nyt kun teltankin voi jo asetella vapaasti, tarvitsematta erityisesti peitellä mitään.
Jännitystä aiheuttaa tietysti myös sää. Ja jos unikoista jotain voi ennustaa, tietää niiden kukkaan puhkeaminen rankkasateen vaaraa ja sitä en juhlaviikonlopuksi todellakaan toivoisi.
Tervetuloa! Sivuilla suloisesti sekaisin: Puutarhurointia. Juustoa ja viiniä. Karavaanailua. Matkoja. Kirjoja. Runoja. Arjen ajatuksia.