perjantai 30. joulukuuta 2011

Viimeisiä viedään

Pian juhlitaan taas uutta vuotta. Se on ensimmäinen, jonka vietän äiditönnä. Ajatukseen liittyy paljon haikeutta, surua ja muisteloita. Samalla se kertoo minulle todellisuudesta, vääjämättömästä elämänkulusta, vanhenemisesta ja vanhentumisesta.

Tuleva vuosi tuo myös muassaan nuo kuuluisat pyöreät vuodet, saattaa nuorimmaisenkin lapsen täysi-ikäiseksi ja haastaa jäsentämään elämää uudella tavalla. Puoli vuosisataa on ikä, joka on tunnettu tempauksistaan. Se tuottaa karanneita ja eronneita, saattaa uusiin ammatteihin, vikittelee vuorotteluvapaalla tai haastaa opintoihin ja uusiin harrastuksiin.

Kolmenkympin kriisiä en ehtinyt kokea. Siinä haminoissa syntyivät lapset... päivät täynnä vaippaa ja velliä. Olin muka päättänyt, että alle kolmekymppisenä on lapset laitettava, tai sitten ei ollenkaan, mutta hiukan lipsahdin paremmalle puolelle. Nyt on toinen todellisuus. Arki rauhoittuu kovaa kyytiä, kirjapinot vaan kasvavat nurkissa ja talo hiljenee. Vanhin on jo omillaan, keskimmäinen kai pian opinnoissaan, ainakin riennoissaan. Nuorimmaisen mukautetut opinnot vielä pitävät kiinni esiliinan helmoissa, mutta ote löystyy
- ja niinhän pitääkin. Monesta olen selvinnyt. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Mukavaa joulun aikaa!


Jouluyö oli kirkas ja sain ihastella tähtien tuiketta. Se enteili kylmää yötä ja aamu valkenikin tälle talvelle harvinaisessa, kuuraisessa asussa. Pihapömpelin huopakatto oli kauniissa valkoisessa hyhmässä ja ruusunmarjat helottivat hopeisissa varsissa. Nyt on kuura kuitenkin hävinnyt ja nurmi viheriöi taas ikkunasta, mutta ei sentään sada. Aattona vihmonut sade on kuivunut ja tuulikin on aivan vieno.

Kun eilisillalla sytyttelin pihalyhtyjä, sain ensin kaadella ne vedestä tyhjiksi ja kun laitoin lyhdyn katon paikoilleen tai luukun kiinni, meinasi kynttilän liekki tukehtua kosteassa sopessaan hapen puutteeseen. Pimeän tullen liekit kuitenkin toivat mustaan maisemaan kaivattua sadunomaista tunnelmaa.

Mukavasti sujui aatto. Äiti tietysti muistui mieleeni usein, mutta lämpimällä ja hyvällä tavalla. Haikeus kai säilyy iäti, mutta suru tasoittuu lämpimiksi läikähdyksiksi mielen perukoille. Onnistuin sentään kohtalaisesti myös jouluruokien tiimoilta. Laatikot, lanttu ja porkkana, sekä yhdessä isän ja lasten kanssa aatonaattoiltana paistettu kinkku olivat perinteisiä herkkuja. Uusia tämän joulun kokeiluja on punajuuri-vuohenjuusto paistos, joka korvaa rosollin, sekä hiukan eritavalla, uunissa kypsentäen, valmistettu lipeäkala ruusukaalien kera. Joulukakkukin vaihtui perinteisestä kermaisen valkoisesta tummaan, suklaan ja karpalososeen maustamaan hyydykeversioon. Aika hyvä tuli, mutta jäi hiukan liian kuivaksi, luulin että karpalosose olisi riittänyt kostutukseksi.

Kyllä nyt olisi käyttöä kylmiölle ja kellarille. Jospa olisi edes kuisti, tai sellainen haaveiden täyttymys, lasitettu veranta. No, uusia keitoksia pääsen tekemään jo heti huomenna. Tänään vielä syödään laatikoita, kinkkua ja smetanalohta ja nostetaan pöytään sivuun jemmattu graavisiika ja konjakkisalamit. Uusi riisipuuro kyllä pitäisi keittää...

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Valoa yössä


Viikko on vierähtänyt sadetta pidellessä. Kaupungin jouluvalot tuovat sentään jotain iloa tähän ainaiseen pimeyteen.

Kuten arvata saattaa kirjojen kulutus on ollut huimaa. Olen lukenut uusimman Adiga Aravindin nimeltä Viimeinen mies, sekä Hannu Väisäsen omaelämäpohjaisen trilogian viimeisen osan Kuperat ja koverat ja vielä Riikka Ala-Harjan kirjan Kanaria.

Kuperat ja koverat oli mahtava. Väisäsen rento ja kuvaileva kieli vie mukanaan. Kirjassa Antero valmistuu Savonlinnan taidelukiosta ylioppilaaksi ja pääsee opiskelemaan kuvataiteita Ateneumiin. Elämä Helsingin vilinässä on maalaispojalle uutta ja ihmeellistä ja ihmeellisiä ovat kortteeripaikat ja originellit vuokraemännät sekä isännät, opiskelijatovereista ja muista intellektuelleista puhumattakaan.

Aravindin kirja kuljeskelee Bombayn syrjäisissä kortteleissa vähäosaisten ihmisten parissa. Kirjan päähenkilöksi nouseva Masterji on eläkkeelle jäänyt opettaja, joka puolustaa henkeen ja vereen saakka oikeuttaan asua Vishramin Vakolassa sijaitsevassa kotitalossaan, jonka asukkaille grynderi on tarjonnut huikeat summat jotta nämä muuttaisivat pois uuden entistä ehomman luksuskerrostalon tieltä.

Kanaria kertoo erään perheen tarinaa sivuten Grancanarian saaren siirtotyöläisistä. Kirjan päähenkilö on konkurssin tehnyt telakkayrittäjä, joka on muuttanut asumaan etelän lämpöön ja yrittää täyttää päivänsä paikallisen suomalaisyhdyskunnan asioita hoidellen sekä omaa hasiendaansa kohennellen. Outo juonen kulku ja väläyksen omaiset takaumat menneeseen ja rengiksi Suomesta saapuvan Mikon sekavat harhanäyt koukuttavat lukemaan, mutta ylen sekavaa on, ei pätkääkään matkakirjatyyppistä tekstiä jota tietysti luulin lainanneeni, mutta olipahan erilainen lukukokemus.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Syysmyrskyn kourissa




Syystalven pahin myrsky koettiin perjantaina, jolloin olin sopinut teatterireissusta Helsingin kaupungin teatterin Metsä-näytäntöön. Jos menoa ei olisi ollut sovittu hyvissä ajoin alkusyksyllä ja lippuja hankittu valmiiksi, olisi kammottava keli pelotellut jäämään kotosalle, mutta mentävä oli.

Taivaalta sinkoilleiden räntärättien ja vaakatasossa puheltavan tuulen ajamina onnistuimme luovimaan tiemme metrokäytäviä pitkin Rautatientorilta Hakaniemeen, mutta siellä oli ryömittävä ulkoilmaan suojaisasta ja kuivasta kolosta. Jo pienellä matkalla teatterin ja Hakaniemen metron välimaastossa sijaitsevaan ravintolaan kastuimme läpimäriksi. Ja juuri kun olimme hiukkasen kuivahtaneet lämpimissä sisätiloissa, joissa tuuli paukutteli suurta ikkunapleksiä, oli aika taas jatkaa matkaa.

Olin varannut liput näytelmään sen mielenkiintoisen tarinan sekä maineikkaan ja hyvän näyttelijäkaartin innottamana. Itse näytännöstä en kuitenkaan ihan saanut irti sitä fiilistä, jonka olin etukäteen itselleni luonut.

Taitava ja nimekäs kaarti Asko Sarkola, Esko Roine, Lasse Pöysti, Tiina Pirhonen, Kreeta Salminen, Eppu Salminen, Pertti Koivula ja muut kumppanit, onnistuivat kyllä luomaan lumoavaa tunnelmaa kauniin lavastuksen siimeksessä, mutta jotenkin kokonaisuus jäi vajaaksi. Odotukseni venäläisen nätelmäkirjailijamestarin, Ostrovskin tekstiin nähden taisivat olla liian suuret tai sitten, taas kerran, oma kykyni lukea tarinaa rivien välistä oli liiaksi olematon.

Oli kuinka oli, mukavaa oli viettäää "kyldyyri-iltaa" yhdessä tyttärien kanssa. Ihanaa, että olemme päässeet elämän tuiverruksissa tähän pisteeseen, jossa kykenemme yhteisiin illatsuihin rennosti ja toistemme seurasta nauttien.

Kevääksi täytyy löytää taas uutta ihmeteltävää, ehkäpä seuraavaksi joku baletti, kenties.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Outo kirja: Aleksanterin opettaja

Kerrankin ehdin lähes uunituoreen kirjan äärelle. Annabel Lyonin teos Aleksanterin opettaja teki omituisen vaikutuksen. Juoni on mielenkiintoinen. Kirjan kertojaminä Aristoteles, toimii Makedonian hallitsijan, Filippoksen pojan, Aleksanteri suuren, opettajana.

Kirjaa ja sen juonta on selailuni mukaan käsitelty monella kirjablogilla, ja se on herättänyt ihmetyksen sekaista ihastusta myös monissa muissa lukijoissa.

Tapahtuma-ajan ja henkilöiden vahvasta historiallisesta latauksesta huolimatta kirjan kieli on modernia. Se sai ainakin minun päässäni aikaan epäsointuisen tunnelmien sekoittumisen. Toisaalta tapahtumapaikat ja tunnelmakuvat kertoivat auringon paahtamasta raunioituneesta Stageirasta, älykköjen Ateenasta ja Mytilinien saaresta, kun taas kieli viestitti nuoren poikajoukon elämän ongelmista ja kasvukivuista ja toi tapahtumat tähän päivään.

Kirja valikoitui luettavakseni Helsingin kirjamessujen sekä kustannusyhtiö Avaimen uutiskirjeitten myötä. Teos oli esittelytekstiensä veroinen, sen kerronta on herkkävireistä ja kuitenkin rajua, paikkapaikoin karskiakin.

Toisaalta iänikuinen antiikin historiaan sijoittuva tapahtumasarja pisti miettimään - Miten niin ja kuka kertoi? Vasta kirjan loppuessa luin lähdeteosten luettelon sekä taustatietoja romaanin kirjoitusprosessille.

Omalla tavallaan viehättävä kirja, joka problemoi kaikessa filosofisuudessaan tällekin päivälle tyypillisten ongelmien parissa. Teoksesta käy ilmi kirjailijan oivallus, että ihminen on kautta historian sama päivittäisine elämisen ongelmineen ja läheisten kaipuineen. Kirjan mielenkiintoisinta antia olivat mielestäni etenkin Aristoteleen aikaiset hoitotavat ja uskomukset ihmiskehon koostumuksesta sekä pohdiskelut tähtitaivaasta ja luonnon kirjosta.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Verkoton viikonloppu

Viime viikko oli niin tapahtumarikas ja hektinen, että viikonloppu meni ihan vaan lukiessa ja laiskotellessa. En edes tietsikkaa avannut. Edellisviikonlopun Kemionsaaren kierros tuntui vielä taustalla ja lisäsi epätavallisen lennokasta fiilistä entisestään.

Viikkoon sulloutui ihmeen paljon rientoja. Oli aistinvaraista maistelua, avantouintia, kielikurssia ja luentoa. Mukavalle tuntui perjantaina rauhoittua saunomaan ja istumaan iltaa kotosalla.

Maistelua saatiin kokeilla Eviralla, Juustopöydän järjestämässä aistinvaraisen maistelun tapahtumassa, jossa pöytään tuotiin peräjälkeen erilaisia juustoja. Oli juustoja vuohenmaidosta ja lehmänmaidosta sekä varsinaista ns. vuohenjuustoa ja fetaa sekä suomalaista fetaa eli oikeammin salaattijuustoa sekä emmentaalia, kittijuustoa, murukolojuustoa, sinihomejuustoa ja valkohomejuustoa.

Vaikka ohjeissa luki, että ei ole suotavaa niellä kaikkea maistamaansa, ja pöydät oli varustettu sitä varten kipoin ja kupein, niin tottumattomana moiseen haaskaukseen - ja hyvien makujen viemänä - tuli siinä maistelun ohella 'nautittua sisäisesti' melkoinen määrä näitä erinomaisia maitotuotteita. Aamulla katsoikin peilistä vastaan erittäin turvonnut naamataulu.

Mutta mukavaa oli ja taatusti erilaista. Jokaisen juustolaadun maistamisen yhteydessä saimme ammattimaistajilta kuulla mitkä pisteet kullekin laadulle kuuluisivat sekä tietysti paljon tietoutta erilaisten juustojen valmistusprosesseista, ominaisuuksista ja yleisimmistä virheistä. Ja hypistelimme ja haistelimme... Suu neutraloitiin jokaisen maistelun jälkeen haalealla vedellä.

Nykyään laadunvalvonta, ja maistelu, on tuottajan vastuulla, mutta ennen EU-aikaa kaikki kauppaan menevät juustot maisteltiin Eviralla ammattiraadin toimesta ja myytäväksi kelpaamattomat passitettiin sulatejuuston raaka-aineiksi.

Juustopalleroiden sulattamisessa auttoi kunnon kylmäuinti. Avannostakin alkaa jo olla hajua, sillä Kuusijärven selkä oli riitteessä, rannat toki vielä sulana. Veden lämpötila +3 sai ensimmäistä kertaa suonenvedon tuntumaan kaulan seutuvilla. Sekopäistä ihanuutta!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Lukunurkan helmiä ja autoretkiä

Lukunurkan helmiä

Luin ihanan kirjan, Linda Olssonin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja". Oikein jäi harmittamaan kun viimeinen sivu sulkeutui. Tarinaan jäi auki juonen kulkuja, joille joutuu sorvaamaan oman jatkumon.

Kirjan tapahtumapaikkana on Taalainmaan vehreä peltomaisema eteläisessä Ruotsissa. Siellä kohtaavat toisensa nuori, Uudesta Seelannista haavojaan parantelemaan saapunut kirjailijanainen sekä paikallisten noidaksi nimittelemä vanharouva. Kummallakin on takanaan murheellinen elämänkokemus ja pikkuhiljaa he löytävät toisistaan lohduttajan ja ymmärtäjän, jonka kanssa vaikeat asiat voi purkaa sanoiksi.

Kirja kuljettaa tarinaa eteenpäin lämpimästi. Juttu pysyy tiiviisti kahden naisen välisessä kanssakäymisessä ja lyhyissä vierailuissa ympäröivään luontoon, kylään ja rannoille. Muisteluissa avataan molemman naisen elämän taustalta löytyvät ilot ja surut. Tarinasta löytyy myös suurta elämänviisautta ja kykyä päästä yli vaikeista kokemuksista. Vanhan Astrid-rouvan mietteet menneestä elämästä ja koetuista asioista koskettavat syvästi.

Olssonin kirjan bongasin aikanaan joltain uutuuslistalta ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain sen käsiini. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on esikoisteos, jonka jälkeen Olssonilta on ilmestynyt kirja nimeltä Sonaatti Miriamille. Nyt liitän myös sen lukulistalleni.

Autokierros Kemiönsaarella

Viikonloppuna tehtiin arvatenkin syksyn viimeinen autoretki. Kiertelimme tällä erää Kemiönsaarta. Ensimmäiseksi ajoimme katsomaan Taalintehtaan vanhoja ruukin raunioita ja rakennuksia ja sitten Kasnäsin Paviljonkiin nauttimaan monenmoisia kalaherkkuja.

Kasnäsin niemenkärki oli vielä näin syksylläkin mukavan näköinen. Olisi tehnyt mieli varata pikkumökki ja jäädä yöpymään ja kylpemään. Rannan saunalla oli parhaillaan menossa kylpypaljujen täyttö ja kovasti houkutteli mahdollisuus päästä lojumaan lämpimään veteen. Matkaa jatkoimme kuitenkin vielä Kemiöön ja siellä Sagalundin kotiseutumuseolle.

Aamulla jatkoimme kierrosta Angelniemelle, jossa oli todella paljon omenaviljelmiä, mutta hiirenhiljaista. Kylän kirkko sijaitsee ihastuttavalla paikalla aivan meren tuntumassa, niemen kärjessä. Angelniemeltä pääsee vielä lossin kyytiin ja tulimmekin yli Kokkilaan, mantereen puolelle. Sieltä ajelimme Muurlan kautta Meri-Teijoon vanhoja mökkimaisemia tutkailemaan.

Kovasti olivat tienoot muuttuneet. Mathildedalia en ollut tuntea, niin paljon oli uusia taloja putkahtanut tien varteen ja järven rannalle.

Nyt voi pakkanen tulla. Auto laitetaan seisomaan, odottelemaan kevään tuloa.

Linkit:
kasnas.com
sagalund.fi

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Marraskuu ja köynnösruusu kukassa



Mukavan leppoisa keli. Aamupäivällä ulos mennessä nenään osui naapurustosta savun hajua ja pirteän raikas ilma toi mieleen muinoisen syysreissun Ranskan Vencessä, jossa kaikki oli fermé, mutta muuten mukavaa. Pieni maaseutukaupunki lähellä Nizzaa oli idyllinen ja tuoksui kaikkialla poltettavilta viiniköynnösten oksilta.

Pihakierroksella huomasin, että köynnösruusu on ihastuksissaan viilenneestä kelistä ja pukkaa uutta nuppua. Myös kukkapenkin maanpeiteruusussa on muutama kukka, mutta muut kasvit ovat jo vetäytyneet syyslepoon. Ennen reissulle lähtöä tosin oli atsalea avannut muutaman nuppunsa, mutta ei niitä näytä sen useampaa avautuneen lomaviikon aikana. Niitä vähän huolestuneena ajattelin, jos kaikki kukkivat nyt syksyllä, niin kevääksi ei ehdi uusia nuppuja tulla.

Kävimme haudoilla ja ihastelimme ihmisten tuomia lyhtyjä ja kynttilämerta. Hyvin ovat kukkaset haudalla alkuun lähteneet ja vielä veimme joukkoon sinivuokon juurakoita keväistä aurinkoa odottelemaan.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Vihreän saaren puutarhoissa - ja rannoilla: Saõ Miguel



Nopeasti vierähti viikko Saõ Miguelin saarella! Capelas, pohjoissaarella sijaitseva pieni kylä jäi lämpimästi mieleen. Viikkoon sattui sadetta ja paistetta, puistokävelyitä ja kaupunkiretkiä ja kukkia kaikenmoisia.

Hortensia, Azoreitten kansalliskukka valloitti vielä kaikki tienpientareet sinisestä punaiseen ja valkoiseen vaihtelevine kukkineen. Myös Madeiran kansallis- eli Kolibrikukkaa näkyi runsaasti etenkin puistoistutuksissa.

Valasretki merellä kesti neljä tuntia ja tuotti kolmen eri delfiinilajin bongauksen, mutta valas jäi vielä näkemättä. Samalla viikolla oli joku retkikunta valaan kyllä nähnyt, mutta meiltä se pysyi piilossa.

Paras maistettu ruoka oli Furnaksen vulkaanisissa höyryissä kypsytetty Cozido, joka sisälsi jamssia, perunaa, porkkanaa, kaalia, verimakkaraa, sian ja naudan lihaa sekä lammasta. Jälkiruokana tarjottiin saaren omaa ananasta ja tietysti se expresso sormustimen kokoisesta kupista.

Kaksoisjärville suuntautunut retki sujui enimmäkseen pilvessä. Sankka sumu verhosi jylhimmät näkymät, mutta alempana rinteessä näimme Sete Cidadesin lähistön järvet, joista suurempi heijastelee taivasta sinisyydellään ja toinen on vihreä, ympäröivän metsän värejä peilaten.

Jäi sellainen olo, että paljon on vielä näkemättä. Ollakseen niin pieni saari, Saõ Miguel käsittää useita erilaisia ilmanaloja ja maisemia. Aina löytyy kolkka jossa aurinko paistaa. Haaveeksi jäi uusi matka, jolloin aivan ehdotonta olisi vuokrata auto ja asua Ribeira Grandessa.

Mielikuvissani saari oli metsäinen smaragdi Madeiran tapaan. Minut yllätti lehmien suuri määrä, 137 000, ja sitä myötä maisemien laidunmaisuus, joka muodosti hauskan vihreän eri sävyjä sisältävän tilkkutäkin kun lohkot oli eroteltu toisistaan pensas- tai kiviaidoin. Tulonsa saarikin pääasiassa meijerituotannosta, maissin viljelystä ja tietysti turismista. Vielä on jäljellä myös joitakin ananasviljelmiä ja teetehtaita.

Linkkejä:

http://www.magical-azores-islands.com/terra-nostra-sao-miguel-azores.html
http://www.azores.com/
http://www.futurismo.pt/futurismo/
http://www.azorit.me/kaksoisjarvet
http://www.azores-islands.info/uk/places/sao-miguel/ribeira.html

lauantai 22. lokakuuta 2011

Lomalle ruskan keskeltä



Viikko on mennyt komeata ruskaa ihaillessa aina silloin tällöin kun auringon säteet ovat läpäisseet synkät pilviverhot. Ihmeen hyvin ovat lehdet puissa vielä pysyneet, vaikka myrskytuulet ovat niitä tuivertaneet ja lakkaamaton sade hakannut monen päivän ajan.

Koululaisten syysloma osuu ensi viikolle, joten vaikka kelit vielä ovat kohtalaisen lämpimät ja ruskaa riittää, on aika suunnistaa loman viettoon. Tällä kertaa matkamme suuntautuu Azoreille, San Miguelin saarelle. Paikka on yksi unelmakohteistani joten odotan näkeväni paljon vehreää ja kukkivaa sekä mahtavia maisemia. Sateen uhka tähän aikaan vuodesta sielläkin on, mutta lämmintä pitäisi piisata.

Vaikka työmatkan varrella värikkäät puut vielä hehkuvat loistossaan, ovat kotipihan puut jo aika kaljut. Pensaat vielä sinnittelevät vihreinä ja muutama syysleimu punertaa mustanpuhuvana. Saa nähdä, odottaako meitä loman jälkeen ensilumi, vai vieläkö leutoa syyskeliä riittää marraskuun alkuunkin.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Istutuspuuhia haikein mielin

Kiitos Viherpeukaloitten nopean toimituksen, ovat perennapenkit nyt vihdoin syyskunnossa.

Kukkasipulit sain jo torstaina, ja viikonloppu onkin mennyt kitkiessä ja raivatessa maata näkyville, jotta uudet sipulit saisi kaivettua rönsyilevan pusikon pohjalle. Jotenkin tuntuu vaikealta hahmottaa täyteen kasvanutta kukkapenkkiä sen keväisessä kaljuudessa, sitten kun lumen alta paljastuu esiin pelkkä marto ja pintaan piipottavat ainoastaan kevään uudet kasvut.

Onnen kantamoisena sattui niin, että tulppaanien ja liljojen väritykset osuvat nappiin penkissä valmiina olevien kanssa. Kävi myös niin, että kaikki sipulit ovat sellaisia joita minulla entuudestaan ei ollut.

Lienee viisainta kirjata tähän lajikkeet, jotta keväällä tiedän mitä haeskella.
Lilja: vaaleanpunainen 'Algarve', Tulppaanit: valkea-roosa-fuksia, villitulppaanisekoitus sekä pinkki triumphtulppaani 'Don Quichotte' ja valkopunainen lummetulppaani. Narsissit: keltainen tähtinarsissi 'Scarlet O'Hara' sekä yksinkertaisten narsissien sekoitelmapussi. Lisäksi: keltareunapikarililja, keltainen talventähti, valkovihreä nuokkutähdikki, vaaleansininen posliinihyasintti ja vielä iso pussillinen sinilaukkoja.

Haikeus valtasi mielen kun raivasin pois menneen kesän kukintoja. Pois menivät ne näkymät joita äidin kanssa vielä kesällä yhdessä ihasteltiin. Ensi keväänä nousee maasta uusi kasvu, jota hän ei enää ole kanssani katselemassa. Sen sijaan vanhat tulppaanit ja krookukset sekä kotipihasta saadut spireat, unikot ja akileijat nousevat toivottavasti tutuille sijoilleen.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Sipuleita sittenkin!

Lokakuun pakkaset tihenevät. Viime yönä oli taas selkeästi pakkaskeli, aamuyhdeksältä vielä maa kuurassa ja minä tyttö tilansin kukkasipuleita! Mutta en raaskinut ohittaa Viherpeukaloitten syksyn ulosheittotarjousta, jossa 200 sipulia sai muutamalla kympillä. Toimitusta lupasivat viikon sisällä. Nyt alkaa siis jännitys, tulevatko sipulit ajoissa vai ehtiikö maa pakastua ennemmin.

Olen minä monesti ennenkin sipuleita istuttanut kohmeisin kourin. Loka-marraskuun taitteessa kun maata möyrii, niin kyllä käsiä kirveltää ja sormia saa lämmitellä pitkän aikaa, vaikka kuinka yrittäisi käyttää istuttamisen apuvälineitä. Kun "halavalla saa" niin eipä tunnu olevan niin tarkkaa tuo värienkään sovittelu. Viime syksynä haeskelin viikkotolkulla oikeaa punasävyä tulppaaneihin, mutta nyt en taida edes tietää minkä värisiä on tulossa! Onneksi 'peukaloitten' sipulipussukat on yleensä selkeästi merkitty; mikä kukka, mikä väri, jotta voin sitten kuoppia kaivaessa päättää minkä jemmaan minnekin...

Eilen sain myös vähän siivottua perennapenkkejä. Nyhdin ylös daalian juurakot kellariin toimittamista varten ja katkoin pois kosmosten paleltuneet varret. Vielä sain myös harventaa suuren määrän rönsyleinikin tuppaita, ne tuntuvat levittävän verkostoaan talven tuloon saakka. Nupullaan ollut arovuokko on paleltunut ruskeaksi, mutta neidonkurjenpolvet sekä verikurjenpolvet kukkivat vielä.

Pihahommien jäätyä vähempiin olen lueskellut. Kirjarintamalla on tullut käsitellyksi aiheita laidasta laitaan. Erityisen mielenkiintoinen on Heikki Niskan kirja Mitähän ihimisekki sanoo. Se on monisävyinen teos, 'jokk on kirijootettu hersyvällä pohojanmaan murtehella'. Lyhyet tuokiokuvat kirjoittajan elämästä ja lapsuuden sielunmaisemista vievät monenmoisiin tunnelmiin vuoronperään naurattaen ja itkettäen. Aivan toisenlainen on Sirkka Muuriaisniemen kirjoittama Autolla eläkkeelle, joka kuvaa pariskunnan matkaa henkilöautolla Turkin osakkeelleen Mahmutlarin kaupunkiin. Mukava kirja, josta voi oppia ripauksen turkkilaista kultuuria.

Tämän hetken junakirjana lueskelen Anna Kortelaisen Virginie'tä, kirjaa, joka tuntuu sisältävän tuhdin paketin 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun historiaa pariisittaren aseman kautta peilaten. Mielenkiintoinen kirja, joka ei kyllä maalaile kovin ylentävää kuvaa kansallistaitelijamme Albert Edelfeltin tunne-elämästä. Kotikirjana lueskelen Tory Haydenin teosta Lapsi muiden joukossa. Opettava ja uusia näkökulmia avaava kuvaus erityislasten oppimisongelmien käsittelyyn sekä ihmisyyteen yleensä.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Tahtojen taisteluita




















Kaksi härkää on kehässä
toinen suuri ryhmysonni
toinen pahainen mullikka,
terävät sarvet tanassa,
suurempaansa uhkaileva

Kiertävät ja kaartelevat
kyrmyniskana kulkevat
maata kuopien ryskäävät,
sarvet yhteen kalskauttaen

Lehahtaa punainen vaate
kentälle liehutellen
Mullikan katseen tavoittaa,
ohjaa ulos areenalta,
kasvamaan pehmeille pahnoille

Sonni sieraimet sihisten
vielä kauan käy kuumana
Rikki on punainen vaate,
sorkkien alle sotkeutunut,
sarvista osansa saanut

- MR -



On miehen maailma erilainen
parempi olla on heikko nainen
Voi ymmärtää keskenkasvuisen vihan
ilman ett' polttaisi oman hihan

Voi vapaasti olla hyvä ja hellä
ei tarvitse kovuutta teeskennellä
Ei tarvitse suojella johtajuutta
voi kuunnella, oppia kaikkea uutta

Ei nyrkkiä tarvitse esiin nostaa
ei sanaa sanasta aina kostaa
Voi niellä kiukun ja itkeä salaa
ja onnea kokea kun lapsi halaa

- MR-



Mielenrauhan sirpaleita
keräillyt oon koko illan
Tahtoisinpa polttaa sillan
juosta karkuun ääriin asti

Vaan on mulla jäyhä kasti,
ei se salli perääntyä
Silti maksuun erääntyä
alkaa pitkä kestokyky


sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Ei halla haasta lähde...



Ensimmäinen pakkasyö. Vielä yhdeksän aikaan mittari nollassa ja pihanurmikon pinta hallavan harmaana. Onneksi eilen haravointihommien lomassa kiertelin katselemassa syksyn viimeisiä kukkijoita; kosmoskukkia ja neidonkurjenpolvia. Syysleimuissakin on vielä jotakin väriä, mutta muuten pihan pääasiallinen väritys tulee ruskaisista pensaista ja lukemattomista maahan varisseista lehdistä.

Haravointi on tähän aikaan todella turhauttavaa puuhaa. Lehdistä on puolet vielä puissa ja heti kun selkänsä kääntää, niin puhtaaksi haravoitu alue on taas saman näköinen. Kuitenkin haluan vielä yrittää pitää siistinä edes sorakäytävät, sen sijaan nurmikko on mahdoton siivottava.

Taas kerran suunnittelen kurtturuusujen alasleikkausta. Joka kevät ne ovat niin kammottavat piikkiturilaat, että päätän syksyn tullen pistää ne matalaksi, mutta tässä vaiheessa en sitten mitenkään raaski tarttua saksiin. Kauniithan nuo ovat, yli puolentoista metrin korkuinen pensaisto, joka suojaa etukivetyksen kahvittelupaikan omaksi alueekseen. Houkuttelevatpa lisäksi myös punarintoja, jotka syövät siemeniä ja saavat turvallisen lymypaikan pensaiden kätköstä.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Ilta Maalaistentalossa




Syksyn riennot pyörätivät käyntiin. Osallistuin Juustopöydän syksyn ensimmäiseen pienjuustoloita esittelevään tapahtumaan, joka pidettiin MTK:n upeissa kokoustiloissa aivan Helsingin keskustassa. Jo poikkeuksellinen mahdollisuus päästä tutustumaan historiallisen Maalaistentalon tiloihin houkutti, puhumattakaan maisteltavista kotimaisten pienjuustoloitten maukkaista herkuista.

Illan kuluessa kuulimme Outi Kolattu-Tolvan omakohtaisen ja hauskasti kertoman esitelmän pienjuustolan arjesta. Saimme myös hyväntuulisen ja realistisen kurkistuskulman suomalaisten juustonvalmistajien arkeen. Pienjuustolan työ on palkitsevaa, mutta vie tekijöiltään kaiken käytettävissä olevan ajan, ja vastaa sikäli täysin mielikuvaani myös perinteisen pienviljelijän arjesta.

Ilta huipentui juustojen maisteluun. Tarjolla oli monenlaista herkkua appelzellerista tilsittiin sekä valko ja sinihomejuustoihin. Omaksi suosikikseni osoittautuivat tällä erää Kolatun valkohomejuusto Verneri sekä Herkkujuustolan tilsit-tyyppinen Hilma Hyviä olivat myös Kolatun paistettu munajuusto Ruska sekä cheddar-tyyppinen Valdemar.

Mukava ilta. Kotiutuminenkin onnistui lähes nappiin. Ehdin kuin sattumalta juoksujalkaa asemalla odottelemassa olevaan Z-junaan, jonka kyydissä pääsin nopeasti ja yhdellä istumalla kotiasemalle saakka. Bussia jouduin jonkin aikaa odottelemaan, mutta keli oli leuto ja lämmin ja vatsa täynnä, joten mikäs siinä oli odotellessa.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Enkeleitä, onko heitä

Syksyn tullen kirjoja kuluu vinhaan tahtiin. Erilaisen, maanpäältä irrottavan lukukokemuksen voi saada Lorna Byrnen kirjan Enkeleitä hiuksissani parissa. Aluksi kerronta oli puisevaa, mutta lähti sitten lentoon jutun edetessä varhaislapsuudesta edemmäs. Kirjoittaja sai kerronnallisesta otteesta kiinni ja lukukokemus muuttui dokumentaarisesta selvityksestä kerronnallisempaan suuntaan. Lornan kirja on omaelämänkerrallinen ja kertoo hänen poikkeuksellisesta kyvystään nähdä enkeleitä ja henkiä. En päässyt koko teoksen aikana oikein sinuiksi itseni kanssa; voisiko kerrottu olla oikeasti tapahtunutta ja tapahtuvaa, vaiko sittenkin kirjailijan omaa hengentuotetta. Mielenkiintoista olisi kuulla Lornaa livenä, jospa se auttaisi mielipiteen muodostamisessa. Hän saapuu Helsingin kirjamessuille syyskuun lopussa, mutta silloin olen syyslomilla.

Toinen junakirjani, Elena Damianin kirjeet, on onneksi paljon helppotajuisempi. Jukka Pakkanen onnistuu luomaan tarinoissaan vangitsevan tunnelman. Monesti meinasin istua asemani ohitse tarinaan uppouduttuani. Kirja kertoo Helsingin olympiavuodesta 1952 ja palaa siihen kirjan päähenkilön myötä. Mielenkiintoisen juonen myötä päädytään muistelemaan Olympialaisia sekä vuosikymmenen muita tapahtumia sekä Suomen että Italian näkövinkkelistä. Salaperäinen Elena Damiankin löytyy ja tuo tarinaan yllätyksellisiä asioita.

Parhaillaan lueskelen Bengt Jangfeldtin teosta Tie Caprin huvilalle. Kirja oli ihan pakko pyydystää kun olin ensin lukenut Axel Munthen kirjan Huvila meren rannalla. Jangfeldtin kirja on yksityiskohtainen historiallinen kuvaus Axel Munthen elämän vaiheista ja näihin värikkäisiin vaiheisiin liittyvistä ihmisistä. Samalla kirja sisältää paljon ajankuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tapahtumista ja tunnelmista. Keskeisiä paikkoja Munthen elämän polulla Caprin lisäksi ovat olleet Pariisi ja Rooma. Kirja kuvaa hyvin silmää tekevien liikehdintää Euroopassa ennen sotaa ja kuvaa hyvin kunkin maan kuninkaallisten ja merkkihenkilöiden verkkoa, jossa lähes kaikilla on jokin sidos toisiinsa.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Parhaita paloja sisustusmessuilta



No enpä tiedä mitä mieltä olisin entistä ehommasta Messukeskuksesta. Uusi suurhalli oli Habitare-messuilla käytössä ensimmäistä kertaa ja valoisaa ja korkeaa tilaa oli kyllä, mutta hallin yleisilmeestä jäi latteahko fiilis. Mikään ei noussut ylitse muiden paitsi Trash-osasto, josta muutamia herkkupaloja yllä olevassa kuvasarjassa. Aivan ehdoton suosikkini oli Actimel-pulloista tehty valaisin! Myöskin lusikoista ja mikron crisp-telineestä rakennettu kattokruunu oli kaunis ja tunnelmallinen.

Kalustepuoli tuli laukattua läpi aika tarkkaan, mieleen jäi kuitenkin vain osastojen vaaleat värit ja sekavat käytävät. Protoshopin mielenkiintoisin tuote oli Luukku-tuoli, sen sijaan Eco-osasto jäi jotenkin täysin huomaamatta. Erityisen monella osastolla oli esillä tilanjakajia monenlaisesta materiaaleista tehtynä, joko ääntä vaimentavina tai vain koristeellisina seininä. Ilmeisesti niitä tullaan näkemään sisustuksissa entistä enemmän.

Viitoshallin tavarataivaasta löytyivät kaikilla messuilla myytävänä olevat tuotteet; ihanat saippuat, raastimet ja käsityöt - kissakassi lähti mukaan. Taidehallissa olisi viettänyt vaikka koko päivän, mielenkiintoisia teoksia oli todella paljon.
Vielä olisi pitänyt jaksaa antiikkiosasto Salon ja Valo-osastot, mutta sulatuskyky ei niihin enää riittänyt.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset


Jos viimeeksi lukemani "Ilon ja onnen tarinat" osui kohdalle sattumalta. Valitsin tämän Hong Yingin äiti ja tytär -tarinan aivan harkitusti.
En tuntenut kirjailijan teoksia entuudestaan vaan polku johti hänen kirjoihinsa Amy Tanin kirjojen kautta.

Taas kerran saan tutustua laajaan kiinalaiseen sukuun ja perheeseen. Tarina kulkee neljän tyttären, kahden pojan ja äskettäin kuolleen äidin elämänvaiheita kuvaillen. Oman mausteensa kirjaan luovat Kiinan vallankumouksen ja voimakkaan kansallisen kehityksen kuvaus sekä ulkokiinalaisen, Englantiin muttaneen tyttären elämän kuvaus.

Kirjassa on voimakkaasti läsnä ikävä ja syyllisyys siitä, että elämä on vienyt pois läheisten luota moniksi vuosiksi ja oma todellisuus, tai käsitys siitä, muodostuu vain lyhyiden puhelinkeskusteluiden ja muilta kuultujen totuuksien varaan.

Kirja on mielenkiintoinen muistelmateos joka herättää halun tustustua Hong Yingin aikaisemmin, jo kirjassakin viitattuihin, teoksiin.

torstai 8. syyskuuta 2011

Keelesild kutsuu



Jaaha, tänään alkaa syksyn uutuusharrastus. Olen ilmoittautunut lukemaan vironkielen alkeita. Vitsinä tuli heitettyä kesäreissun jälkeen, että voisi olla hauskaa opiskella eestin kieltä ja tänä iltana on sitten "esimine õppetükk".

Hauskaa on nähdä mitä muuta porukkaa kurssille kantautuu, ja mitkä ovat heidän innoituksen aiheensa kielen oppimiseen. Alustavasti olen jo lueskellut oppikirjamme, Keelesild, ensimmäisiä kappaleita ja kyllä niistä tolkun ottaa kun saa rauhassa katsella, puhuttuna juttu voisi olla toinen.

Kesäreissulla ihastuin kovasti Haapasalon promenadiin ja Kursaaliin (kuvassa) sekä kaupungin kauniisiin kävelyreitteihin Väike-Veden ympäristössä. Kauniita kaupunkeja olivat myös Pärnu ja Tarto, unohtamatta kumpuilevaa Viljandia korkeine linnavuorineen.
Talven tullen voi näitä sitten muistella ja valokuvista katsella oppikirjan kappaleita tutkiskellessa.

Head aega!

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Kaunis kirja, kiehtova tarina



Luin vihdoin Cecilia Samartinin paljon mainostetun kirjan Señor Peregrino. Olin sen merkinnyt lukulistalleni jo reipas vuosi sitten, mutta vasta nyt kirja osui sopivasti käteeni. Teos valikoitui luettavakseni osaltaan edellä olevan esittelyvideon takia; juonen kuvaus kiehtoi ja tietysti myös esittelyn kauneus.

Kirjan tarina onkin mukaansa tempaava ja juoni kuljettaa viihdyttävästi mukanaan. Vaikka tapahtumakulut ovat herttaisen naivit ja epäuskottavat, ei se suuremmin haitannut, sillä aina kun Señor Peregrino oli äänessä, lumouduin täysin jatkamaan tarinaa, aivain kuin kirjan Jamilet.

Mukava lukuelämys, kyllä tämän kanssa passasi viettää työmatkoja.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Enämpi tällaista!



Viime viikonlopun Kotkan Sapokan reissu kuvina. Viimeksi kävimme täällä toissasyksynä. Silloin oli jo riitettä maassa ja ainoastaan ruskan värejä. Nyt kukinta oli vielä loistossaan! Ihana paikka. Suosittelen kaikille puistofriikeille. (Huom! Diaesitystä klikkaamalla pääset kuvakirjastoon). Käy myös sivulla puistojenkotka katsomassa Sapokan ja muiden Kotkan kaupungin puistojen videot.

torstai 25. elokuuta 2011

Mielenkiintoinen Sofia Kovalevskaja

Luin ensimmäisen Alice Munroni, novellikokoelman Liian paljon onnea. Sen tarinoissa ihmiset, enimmäkseen naiset, kokevat iloja ja suruja erilaisissa elämän vaiheissa. Joidenkin kohtalot ovat dramaattisen tuskaisia, mutta on kokoelmassa myös monta tarinaa joissa on arkisempi, enemmän toden tuntuinen, sisältö.

Tyyliltään ja asetelmiltaan novellit ovat sopivan erilaisia, jotta lukemisen kiinnostus säilyy, mutta ne muodostivat silti kokonaisuuden. Tarinoiden ihmiset tulivat tutuiksi helposti, tarkoin ja herkin kuvauksin, ja tarinat olivat täynnä elämää.

Ehkä eniten pidin novellista nimeltä Metsä. Siinä parisuhteen probleemien keskellä elävä ikääntyvä pariskunta kokee erillisyyden tunteita ja masennusta kumpikin tahollaan. Juoni kuljettaa lukijaa mukavasti puolisoiden luonteenpiirteitä ja elämässä koettuja menneitä aikoja sivuten, kohti yllättävää ja tunteikasta ratkaisua.

Kirjan niminovellia en oikein tahtonut jaksaa. Sen sijaan mielenkiintoni sen todellista, historiallista päähenkilöä, Sofia Kovalevskajaa kohtaan heräsi. Novellin perusteella Sofia eli lyhyen, runsassisältöisen ja tunteentäyteisen elämän. Hän työskenteli ensimmäisenä matematiikan naisprofessorina Tukholman Yliopistossa, oli opiskellut Heidelbergin ja Göttingenin Yliopistoissa Saksassa, päästyään lähtemään Venäjältä valeavioliiton turvin Eurooppaan.

Sofia oli mielenkiintoinen ja vahva naisten oikeuksia ja valinnanmahdollisuuksia laajentanut henkilö, jonka kiihkeään, mutta lyhyeksi jääneeseen elämään kiinnostaisi tutustua laajemminkin. Kirjan lopussa onkin vinkkejä teoksista, joista hänen vaiheitaan ja tuotantoaan voi tarkemmin tutkiskella.

lauantai 20. elokuuta 2011

Kirvelevän suloinen elämä - onko kaikella aikansa?

Ilon ja onnen tarinat

Kuinka ollakaan ennen huoletonta kesälomalle lähtöä valitsemani lomakirja, Amy Tanin Ilon ja onnen tarinat, osui oman elämäni ajankohtaan suorastaan hyytävästi. En ollut ennakolta tutustunut tarkemmin kirjan juoneen, joten tartuin kepeästi sen ensimmäiseen lukuun.

Kirja oli seurannut mukanani koko matkan Ahvenanmaan saarilta Viron kierrokselle, mutta sen lukemiseen ei ollut reissulla aikaa eikä tarvettakaan. Matkalla riitti nähtävää ja sää oli suotuisa, joten sateisia lukupäiviä ei ollut lainkaan.

Niinpä lomien mentyä, äidin hautajaisten jälkeen, tartuin kirjaan hypätäkseni hetkeksi pois omista haikeista tunteistani. Ja mitä löysin.

Löysin tarinan tyttärestä, jonka äiti on yllättäen kuollut jättäen jälkeensä monta avonaista asiaa ja loppuun saattamatonta keskustelua. Löysin tyttären, joka tuskailee oman problemaattisen elämänsä kanssa, tuntee syyllisyyttä siitä, että keskustelut äidin kanssa jäivät muun elämän jalkoihin. Tyttären, joka luuli, että aikaa on loputtomiin, että asioita ehditään pohtia sitten joskus, sopivampana aikana.

Tarina on kaikessa surumielisyydessään lohdullinen. Kuten Tanin kirjoissa yleensä, tässäkin kerronta on polveilevaa, kieli rikasta ja kerronta voimakasta.
Kertomus kuljettaa tyttären tutustumaan äitinsä nouruuteen ja salattuihin taustoihin. Se kertoo sukulaisten ja tuttavien, muiden Kiinasta Amerikkaan muuttaneitten, kohtalotovereiden ja ystäväpiiriin (the Joy Luck Club) kuuluvien äitien ja tyttärien, lapsuuskavereiden, tarinan.

Amy Tan osaa kirjoittaa auki kipeät ja järkyttävät asiat pehmeästi ja armahtavasti. Kirjasta jäi elämänmakuinen, kaipaava, mutta pumpulin pehmeyteen kietova tunne. Se auttoi ymmärtämään elämän ihmimillisyyden, paljasti äidin ja tyttären välisen rakkauden, sen ääneen lausumattomat ja sisälle sieluun porautuvat tahot.

torstai 11. elokuuta 2011

Kukkiva Porvoo



Käväisimme sunnuntairetkellä Porvoossa kävelemässä pitkin joen rantaa, ihailemassa J.L.Runeberg-laivan lähtöä kohti Helsinkiä ja katselemassa väkijoukkojen parveilua rannan ravintoloissa. Söimme Wilhelmissä lohikeittoa, saaristolaisleipää ja kylmäsavulohitäytteellä höystettyä uuniperunaa. Hyviä kaikki.

Siinä ravintolan terassilla istuessani bongasin vastarannalla, kävelysillan toisessa päässä puiston, jossa en vielä aikaisemmin ollut käynytkään. Puisto osoittautui August Eklöfin Puistoksi. Ihana kukoistus! Paljon kukkivia maksaruohoja, päiväliljoja, keisarinkruunuja, rantakukkia, loistosalvioita ja kurjenpolvia, joiden tarkemmasta lajista minulla ei ole tietoakaan.

Mukava reissu, vielä riitti lämpöä ja aurinkoa taivaalla roikkuneista tummista pilvistä huolimatta.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Sadetta

Eilen saatiin vihdoin, pitkän tauon jälkeen, kunnon sadekuuro, joka kastelikin jonkin verran. Hyvä niin, sillä luumupuu on jo alkanut varistaa satoaan maahan liiallisen kuivuuden kiusaamana. Kukkapenkit vielä jotenkin sinnittelivät, mutta niissä kukinta alkaakin jo olla ohi. Vielä kuitenkin löytyi kukkasia neidonkurjenpolvissa ja tuliunikoissa.

Sateen jälkeen piristyivät myös jalokurjenpolvet ja pikkuprinsessat. Muutama syysleimukin jaksaa vielä ja isomaksaruoho on vasta nupullaan.

Nurmikon pinnassa näkyy jo muutaia keltaisia koivun lehtiä. Elokuu tekee tehtävänsä.

On osattava luopua,
ei surusta saa juopua
Ja lähestyttävä päivää näin;
avoimin mielin ja pystypäin

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Begonian nuput avautuvat

Elokuu alkaa ja begonian nuput nostavat päätä ruukusta kuten muinakin kesinä. Ilma on viilentynyt, asteita enää parikymmentä. Taivas on pilvessä, mutta ei sada. Kurtturuusu kukkii vielä harvakseltaan ja alppikärhö on innostunut toiselle kierrokselle, muutama kukka vain, mutta kuitenkin. Daalia on parhaassa kukassa.

Maanantaina alkaa arki.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Kesän viimeinen ruusu


"The Last Rose Of Summer"

'Tis the last rose of summer left blooming alone
All her lovely companions are faded and gone
No flower of her kindred, no rosebud is nigh
To reflect back her blushes and give sigh for sigh

I'll not leave thee, thou lone one, to pine on the stem
Since the lovely are sleeping, go sleep thou with them
Thus kindly I scatter thy leaves o'er the bed
Where thy mates of the garden lie scentless and dead

So soon may I follow when friendships decay
And from love's shining circle the gems drop away
When true hearts lie withered and fond ones are flown
Oh who would inhabit this bleak world alone?
This bleak world alone

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Laulu rakkaudesta

Xoel Lopezin (Deluxe) - Mira - on ihanan rauhoittava ja kaunis rakkauslaulu, joka tuo lohtua tähän hetkeen ja alakuloiseen mieleen.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Suru

On äidin kehosta elämä poissa,
mut lempensä vielä tapaan.
Se viipyy daalian mukuloissa,
ja varrella pionin vapaan

Sen löydän lehdeltä päiväliljan
ja punasta unikon kukan,
Se liikkuu vuokkojen mättähillä
ja pinnassa kukkien nukan

Ja helskyy äänessä peukaloisen,
mi istuu oksalla koivun
Näitä kaikkia katsellessa
kai joskus surusta toivun

13.7.2011 M.Ruotsalainen




Muistot

Oli äidilläin lahjoja neljä tai viisi
ne kaikki hän sulloi vakkaan

Mutt’ kuudes ei suostunut
sullottavaksi
vaan loimusi lakkaamattaan

Se oli se lämpö, jolla hän otti
vastaan lapsien ilot ja surut
ja tarjosi aina parhaimmastaan
pani kiehumaan kahvin purut

Hän kestitä taisi ja nautti siitä
kun toinen sen otti vastaan
On meillä nyt paljon muistoja siitä,
mutt’ muistoja ainoastaan



Kuolema

Kuolema haukkasi minusta palan
jättäen onkalon ammottavan
Siitä aukosta näkyy mun sydämeni
joka ennen piilossa sykähteli

On avoin ja suojaton tie sydämeen
ennen kuin arven saa verhokseen
Se arpi muodostuu suloisista
muistoista, niin elävistä

Ne on muistoja äidin ja lapsen
sekä mummon harmaahapsen

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Paahdetta

Juhannustulet on sammutettu, kotipihan rikkaruohot kitketty ja loma parhaimmillaan. On aika tutkailla vinkkejä reitillä Osnäs - Åva, Brandö ja sieltä edelleen saaria hypellen Ahvenanmaalle.

Onneksi on kotijoukot, jotka huolehtivat pois pahimmat pölyt ja heittelevät tarpeen vaatiessa kasveille kosteutta, vaikka ei tänä kesänä vielä ole kastelukannuja tarvinnut.

Lomasuomi tiesi valaista Maarianhaminan satamasta lähtevästä kävelyreitistä, joka kiertää lähes koko kaupungin. Kapungin 150 vuotisjuhlan kunniaksi reitin varressa on lintupönttönäyttely... hmm, tuntuu mielenkiintoiselta. Kastelholman linna täytyy myös katsastaa. Ohjelma lienee taattu.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Kotipiha kukkii



On satanut ja paistanut sopivasti niin, että perennat pursuavat. Mukava välillä niinkin!

Kotoinen "cottage garden" alkaa muotoutua kun Viherpeukalo-tilaukset ovat vallanneet alansa niin tarkkaan, ettei rikkaruohoja paljon väliin mahdu. Sen sijaan kaikkialle pursuavia versoja joutuu kyllä harventamaan. Loma alkaa ja toivoa vaan sopii, että tilanne sateiden ja paisteiden kanssa säilyy balanssissa, etteivät nämä röllykät pääse nuorison hoteissa pahasti riutumaan.

Valkoherukkaan ja karviaiseen näyttäisi myös tulevan paljon marjoja, mustaherukka sen sijaan vielä kärvistelee viime kesän kuivuudessa kuukahdettuaan.
Lipstikka luulee olevansa puu tai pensas ja piparjuuri tekee parhaansa pärjätäkseen kilpailussa. Vielä kun osaisi niitä ruoissa käyttää.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Sateella saa lukea

Parhaillaan lueskelen kahta aivan toisistaan poikkeavaa teosta. Junakirjana nautiskelen Keittion hehkusta, joka on Bill Bufordin kirjoittama, sormet rakkuloille polttava kuvaus hänen innokkaasta taipaleestaan kohti linjakokin ammatin saloja kuuluisan "Molto Marion" loistokkaassa ravintolassa.

Buford kuvaa todella paljon ja yksityiskohtaisesti eri ruoka-aineitten käsittelyä, aina oikeaoppisen pastan valmistuksesta erilaisten ruhon osien leikkaamiseen. Juttu on kuitenkin mahtavasti höystettyä ja pursuilevasti ravintolan keittiöelämää ja kokkien ja apupoikien hierarkiaa kuvaavaa tarinointia, että siitä ei voi olla pitämättä.

Kotikirjanani Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus. Tämä kirja vie mennessään Afrikkaan ja Nigerian kurjiin oloihin. Päähenkilö on varakkaan, tehtailija/sanomalehtimogulin tytär, jolla ei ole pulaa ruuasta tai perustarpeista. Turvaa hänellä ei kuitenkaan oli nimeksikään, sillä perheen isä on myös jyrkän katolisen uskon lähetyskoulussa omaksunut raivopää, joka vaatii täyttä nuhteettomuutta ja kuria keskenkasvuisilta lapsiltaan, sekä vaimoltaan.

Lasten itsenäistymistarinan lomaan polveilee välähdyksiä maan epävakaasta poliittisesta tilanteesta, sanan vapauden rajottamisesta sekä erilaisten uskontokuntein välillä vallitsevista skismoista.

Vaikka Adichien aiheet ovat vaikeita, hänen toivorikas, värikäs ja lämmin tapansa kirjoittaa vetää puoleensa. Kirjoista välittyy afrikkalainen elämänmeno, kuiva kuumuus ja harmaddanin tuoma sateen tuoksu paikkapaikoin niin vahvasti, että voi kuvitella itse istuvansa hibiskuspensaan lehvistössä.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Toisaalla on kukatkin suurempia


Onneksi ei ole puutarhassa tätä jättiläistä; Titan flower, jota myös Corpse flower -nimellä kutsutaan. Ihmeellinen mammutti, tuoksu lienee kaamea nimityksestä päätellen. Tosin tietolähde kertoi, että haisua erittyy vain lyhyen aikaa ennen luhistumista. Silti voi kuvitella, että helteellä se peittää koko tienoon.

Laitoin tapetit vaihtoon hetkeksi tähän taustalle noin niinkuin malliksi. Kotona pitäisi myös pientä renovointia suorittaa, keskimmäinen miettii seinävärejä parhaillaan, ja minä tyrkytän tuota turkoosia...

torstai 9. kesäkuuta 2011

Ihanaa hellettä

Kotona vihdoin. Junatkin alkaa olla aika kuumia, siis sisäilmastoltaan, ihmiset sen sijaan iloisen hymyileviä ja leppeitä. Talvella oli toisin päin...

Nyt on kukkia pihalla, värit hehkuvat unikoissa ja ruusuissa, eikä lämpö näytä ollenkaan haittaavan, sopivasti on kai satanut, tai yön viileys vielä auttamassa.

Kirjarintamalla reissaan Matkalla Champagneen (Essi Avellan) ja Päivi Laitisen mukana Skotlannissa, Vihreiden vuorten varjossa. Mukavia molemmat ja lataavat sopivasti lomafiilikseen, jolle starttaan juhannukselta.
Pikaisesti "käväisin" myös Sisiliassa Andrea Camillerin Yön tuoksu -dekkarin mukana. Taattua laatua, olen sittenkin hurahtanut komisario Montalbanoon, vaikka ensilukemani teos tyrmäsi.

Vielä ehdin istahtamaan aurinkolänttiin, ennen kuin valo painuu talon taa, pitänee mennä.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Miljoona ruusua


Juhlat on juhlittu, kiitos kaikille osaa ottaneille!
Sää suosi ja helle helli, kakut ja piirakat sulivat suussa ja pöydällä, mutta ruoka riitti ja meni kaupaksi, eikä kukaan tiettävästi saanut vatsakramppeja.
Juhlakalu oli väsynyt mutta onnellinen, kuten kuvaan kuuluukin.

Pihakukat myöhästyivät, kurtturuusu avautui sunnuntaina ja unikot kurkistelevat nyt nupuistaan, mutta ei se tahtia haitannut. Väriä löytyi syreeneistä ja kurjenpolvista sekä sammalleimuista ja ristikeistä. Apuja tuli taas myös äidin ruukkuistutuksista.

Alkuviikko on mennyt palautumisen merkeissä. En tajunnutkaan kuinka paljon päässä pyörivät juhliin liittyvät pienet yksityiskohdat, kupit ja kipot, sekä tarjoilu, vaikka kaikkea oli jo harjoiteltu viime keväänä. Nyt kuitenkin pöytään löytyivät myös ruokaliinat ja mehut ja limut. Tarjoilujen tuoteselosteista luovuimme sovinnolla kun ei niitä viimeksikään kukaan kaivannut...

Lämmintä piisaa ja tekisi mieli jo aloittaa lomailu. Pihasta puuttuu vain vesi, muuten olisi täydellistä. Linnun laulua, kukkasia ja lämpöä, mitä sitä muuta ihminen lomallaan toivoisi. Ei silti, lakkiaisvieraiden matka Liguriaan kyllä houkuttaisi myös, mutta päätös pitää: kesäloma Suomessa ja matkustelu syyslomalla.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Unikoiden kukintaa odotellessa

Jännityksellä seuraan miten pihan kukinta etenee tänäkin kesänä räjähtävällä nopeudella, turhankin pikaisessa tahdissa. Länsipäädyn tulppaanit ovat jo rämpsäyttäneet terälehtensä levälleen ja pudottelevat niitä tuulen osuessa kohdalle. Pihanpuolen puolivarjon penkissä uusi, punaisten tulppaanien joukkio kukkii vielä sinnikkäästi pystypäin, mutta pelkään, että senkin aika ehtii hiipua pahimmoilleen ennen ensi lauantain yo-juhlaa.

Toiveita antavat sen sijaan idän unikkojen karvaiset kukkanuput, joita näyttää olevan paljon siellä sun täällä, pihan eri puolilla sijaitsevissa kukkaryhmissä. Jos ne ehtivät avautua, on väriloisto turvattu. Arovuokotkin availevat nuppujaan, mutta niiden kukintaa en vielä tunne, kestävätkö pitkään vai haihtuvatko pikaisesti kukan avattuaan. Keijunkukka ojentelee myös kukkavanojaan, mutta sen kukka on niin hentoinen, ettei se riitä yksinään tuomaan väriä juhlapihalle. Pihasyreenit ovat juuri nyt ja tulevalla viikolla parhaassa kukassaan. Violetit kukkatertut ovat runsaat ja tuoksu huumaava. Pensaiden sijainti sen sijaan on syrjäinen, joten niidenkään varaan ei pihakoristelua voi täysin jättää.

Viime kevään yo-juhlien edellä oli samankaltainen tilanne. Silloin tosin oli lisäksi maisemoitava piiloon multakasa ja vasta alullaan oleva uusi istutusalue. Silloin koristelin pihan ostokukilla, samettiruusuilla, kesäneilijoilla ja äidiltä lainatuilla orvokkilaatikoilla. Nyt omia kukkia olisi jo tarpeeksi, mutta kukinta-ajoituksen kanssa voi käydä niin, että juhla osuu juuri tyhjään kohtaan. Se olisi harmi, nyt kun teltankin voi jo asetella vapaasti, tarvitsematta erityisesti peitellä mitään.

Jännitystä aiheuttaa tietysti myös sää. Ja jos unikoista jotain voi ennustaa, tietää niiden kukkaan puhkeaminen rankkasateen vaaraa ja sitä en juhlaviikonlopuksi todellakaan toivoisi.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Voi kukka!

Lapsena oli tapana keräillä voikukkia ja laittaa niiden halkaistut varret kylmään veteen. Niistä muodostui erilaisia kiemuroita joista saattoi tehdä kaulakoruja tai käytää monenlaisiin leikkiruokiin. Eilen nypin kyseisiä pikkuaurinkoja pihanurmikosta. Ei näissä mitään pitkää varttakaan ole, ovat tottuneet olosuhteisiin ja avaavat kukkansa aivan nurmen pintaan, ilman minkäälaista varren tynkää. Eilen oli nurmi puhdas, mutta tänään sitä värittävät taas kymmenet keltaiset täplät. Kuntoilustahan tämäkin käy.

Taimien jakamisesta ei sitten tullutkaan mitään. Yritin muuattakin punapäivänkakkaraa jakaa, mutta kun sain aikaiseksi vain henkihieveriin tukistetun näköisiä, juurettomia naatin tynkiä, päätin jättää homman sikseen. Jospa syksyllä.
Sen sijaan olen siirtanyt joukon jaloangervoita ja tuoksukurjenpolvia sekä vuohenjuuria paikoilta toisille. Ehkäpä nämä positiot ovat pysyvät, sen näkee vasta ensi keväänä, kuhan olen tutkaillut mille näyttävät elokuun saapuessa.

Kirjasaralla 'sain valmiiksi' Alex Munthen Huvila meren rannalla, ja suosittelen sitä lämpimästi jokaisen lukemistoon kuuluvaksi. Alan kai hamuilla käsiini myös muita Munthen teoksia, joita hän sivumennen kirjassaan mainitsi. Huvila meren rallannalla oli minulle ensimmäinen kurkistus hänen kirjalliseen tuotantoonsa, sen sijaan jonkun dokumenttiohjelman Anacaprilla sijaitsevasta huvilasta olen nähnyt aikaisemmin. Netistä löytyi virtuaalikierros Villä San Micheleen .

Kevyempänä lukemistona hotkaisin Kiira Poutasen Rakkautta au lait, jonka innostuin lukemaa nähtyäni kirjailijan vieraana "Jaakko ja maailman valloittajat" -tv-ohjelmassa. Ihan luettava, hervoton tyttökirja, jonka tapahtumat pyörivät Nizzan ja Pariisin maisemissa.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Käännetty kivi ei sammaloidu

























Työmatkan varrella on näinkin kaunis näkymä. Tästä tekisi mieli napata muutamia kevätkaihonkukan juurakoita.

Viikot ovat vierähtäneet pihatöitä tehden. Kukkapenkkien reunakivet on nyt taas myllätty, uutta tilaa vallattu vaivihkaa nurmikon puolelta ja penkkeihin levittäytyneet rikkaruohot ja sammaleet siivottu. Mukavalta näyttää.

Parhaillaan kukkivat vaalean lilat ristikit ja keltaiset tulppaanit, ja ompa joukko viime syksyllä istutetuista pinkeistäkin noussut jo kukalle. Valkovuokot ovat vallanneet liljapenkit ja kasvimaan reunukset ja niiden seassa kasvavat villit keto-orvokit. Ja vuohenkello levittäytyy joka paikkaan. Ensi syksynä pitää muistaa leikata kukinnot poikki ennen siementen varisemista. Samalla tavalla on riehaantunut myös idän unikko, jonka karvaisia taimia on vähän siellä sun täällä. Se ei kuitenkaan levittäyty sorakäytäville asti.

Nyt odottelen sadetta, että uskaltautuisin jakamaan punaiset päivänkakkarat ja pikkuprinsessat ja keijunkukat. Viime syksyllä jakamani arovuokot näyttävät selvinneet operaatiosta, saa sitten nähdä tuleeko kukkia.
Rönsytiarella kukkii pian uudella kasvupaikallaan, mutta muratti on menehtynyt talvipakkasiin.

Tekisi kovasti mieli jo jemmata siemeniä kasvimaahan, multa tuntuu niin lämpöiseltä. Yöt ovat kuitenkin vielä kylmiä joten ehkä ei kannata innostua näistä kesäkeleistä vielä liikoja.

Kirjoja olen lukenut myös. Anthony De Mellon Havahtuminen oli mieluisa ja ajatuksia herättävä. Willem Elsshoctin Juusto hauskanlainen ja James Hamilton-Patersonin Mausteena Fernet Branca aivan hulvaton iloittelu kaikkine kamaline resepteineen. Tällä hetkellä on menossa Axel Münthen Huvilan meren rannalla. Sen mukana leijun taas kerran aurinkoiseen italiaan. Tällä kertaa Caprin saarelle, jolla en vielä ole käynytkään. Eikähän sellaista Capria ja Anacapria enää olekaan, mitä Münthe kirjassaan kuvailee, harmi.

Pöydällä lojuu myös Rita Dahlin Tuhansien portaiden lumo, joka kertoo Portugalista ja etenkin Lissabonista. Sen puistoista, kirjailijoista ja kukkulaisista rinteistä.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Aurinkoista Vappua!

Mukava vappukeli ikkunasta katsottuna. Ikkunan edessä istuskelessa tuli hiki, joten raahasin lehdet pihakeinuun, mutta ei siellä tarkene istuskella. Tuuli puhaltaa navakasti ja auringon mennessä tämän tästä pilveen tulee vilu.

Eipä silti, ei lukemisesta muutenkaan mitään tule. Koko ajan pitää kyykkiä kukkapenkeissä uteliaana listaamassa "päivän tulokkaita" eli maan pinnalle vähä vähältä putkahtelevia taimia. Kaikki alkavat olla koossa. Myyrät kyllä näyttäisivät möyrineen viimekesäisten uutuusliljojeni juuristossa, mutta silti sieltä nousee jo paljon ainakin punaisia Landinin piippoja. Voipi olla, että komeat valkoiset Arctic Snow -päiväliljat on syöty, niden kasvuja en ole vielä havainnut.

Alppiruusut näyttävät myös selvinneen valtavasta lumikuormasta hyvin. Mikkeli pörhistelee lehtiään jo terhakasti, mutta edelleenkään en osaa katsoa sen kukkanuppuja. Varmaan niitä on, olihan muutama viime kesänäkin. Sen sijaan Haagassa on todella paljon kukan alkuja. Siitä tulee upea, enemmän kukkia kuin koskaan aikaisemmin. Atsalean latva oli mennyt hangen painosta poikki, mutta ei se muuten näytä kärsineen. Nuppuja on paljon, eikä kestäne kauan kun ensimmäiset jo avautuvat.

Ja taas näyttää tuuli riepottavan takatontin pressua. Kävin sitä jo pari keraa lapioitten kanssa ankkuroimassa, mutta pitänee keksiä sen päälle jotain painavampaa.

torstai 28. huhtikuuta 2011

"Pitkin Turun tietä, hämäläisten Härkätietä"



Kevään eka asuntoautoreissu on nyt tehty. Pääsiäisviikonloppuna huristelimme Härkätietä pitkin Turkuun ja sieltä saaristoteitä pitkin Pyhämaan kautta Uuteenkaupunkiin. Raumasta ajoimme Pyhäjärven rannalle Säkylään ja sieltä Halikkoon, jossa tutustuimme Rikalanmäen muinaishauta-alueeseen ja museopolkuihin. Salon kautta palasimme takaisin kotio.

Mukava reissu. Härkätien museo löytyi aivan valtavan viehättävästä Rengon keskustasta, kirkon kupeesta, mutta oli kiinni.

Ihana Uusikaupunki!
Erityisesti ihastuin Uuteenkaupunkiin. Se on maastoltaan mukavan kumpuileva ja hallittavissa päiväseltään jalkaisin ristiin rastiin. Nähtävää on riittävästi kaupungin kukkuloilla ja kaduilla. Netistä olin kaivanut etukäteistietoa vanhoista puutalokortteleista jotka olivat viehättävät ja ihmeellisen leveäväyläiset esim. Rauman vanhoihin katuihin verrattuna. Liekö sitten talorivejä napsittu välistä pois aikojen saatossa.

Turun Kakskerran saarella oli näkemisen arvoinen Brinkhallin kartano, joka on rakennettu armon vuonna 1793 ja on nyt tyhjä, ja ainakin näin keväällä aution tuntuinen. Kesäkahvila siellä näyttää kuitenkin toimivan ja konsertteja pidettävän.

Jäätä oli vielä kaikissa vesissä, joten veneitä ei nähty, mutta Uudenkaupungin suola-aittojen terassit olivat väkeä pullollaan ja aurinko paistoi. Pyhäjärvellä kävin pitkästä aikaa pulahtamassa. Ranta oli hiukkasen liian matala kylmään kylpyyn, mutta muutaman uintivedon tapaisen sain aikaiseksi.

Hyvä reissu, vaikka Uudessakapungissa Myllymäen tuulimyllypuistossa jäin kaipaamaan kukkaloistoa, jonka saattoi huomata olevan tulossa. Kaikkialta perennapenkeistä pilkisteli hyvin talveltineen näköisiä taimen alkuja, muutama krookus ja narsissi sentään oli jo uskaltautunut kukkimaan.

Ainoa reissun takaisku oli 'lelu'kameran (bloggie) akun temppuilu pitkin matkaa. Kylmänvaivoja sanoi isäntä. Olisi pitänyt älytä roikottaa kameraa yötä päivää kaulalla nyt se parka joutui öiseen aikaan värisemään latauksensa tyhjäksi.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Kukkaterapiaa messuilta



Tervehdys Kevätmessuilta! Pihanurmikko on vielä valkoisen hangen alla syvässä levossa, mutta ilmassa on silti paljon kevään tuntua. Väriloistoa ja hauskoja somistusidoita oli nähtävänä messukeskuksen kevätmessuilla.

Ihanaa, kohta tulppaanit nousevat omaankin penkkiin.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kevään melankoliaa

Timantti keväthangella

Lumella välkehtivän
Sä näet timantin.
Ei kyynel eikä helmi
Kimalla kirkkaammin.

Salaisen kaipuun luoma
On tenholoiste sen;
Se aurinkoa katsoo,
Mi nousee säteillen.

Sen sädettä se palvoo,
Ja sitä rakastain
Se suutelee – ja sulaa;
Jää pieni kyynel vain.

On kaunist’ ikävöidä
Ylintä päällä maan,
Kimaltaa sille, kuolla
Sen hymyyn kauneimpaan.

kirj. Josef Julius Wecksel

Linkki Wikiaineiston sivulle:
http://fi.wikisource.org/wiki/Timantti_kev%C3%A4thangella

torstai 31. maaliskuuta 2011

Juustopöydässä valiojuustoja

Maiskis mikä vuosikokous! Juustonaisten ryhmä sai kunnian kokoustaa Valion auditoriotiloissa Pitäjänmäellä. Vaikuttava talo. Toimivat, valoisat tilat, mukava kokous, monia jo tuttujakin kasvoja - ja pyörryttävän maukas tarjoilu.

Saimme nauttia vuohenjuustopiiraista, briestä vihreitten kuulien kanssa ja tyrnikastikkeen kanssa esille pannusta pikkusisko-tuorejuustosta, mustapekasta mustaherukkavinegretten kera. Salaattejakin oli jos jonkinmoisia, katkaravuilla ja salaattijuustolla ja ihanilla kastikkeilla... Lisäksi tietysti koristeelliset koktailtikut kinkkukääreineen ja oliivien kera. Jälkiruokapöydän juustokakku oli jo ihan liikaa.

Herkkuja sulatellen on viikko sitten sujunut ja kevätkin pikkuhiljaa edennyt, vaikka uutta lunta onkin maasta löytynyt melkein joka aamu. Aamulla näin oravanpoikasten kisailua kuusten oksistossa.

Kirjasaralla on menossa uunituore tulokas: Tom Sjöblomin Tuulten saarella, joka paneutuu Irlannin historiaan ja tarustoihin.
Vähän rennompaa on lukea Lahirin novellikokoelmaa Tuore maa. Vaikka kyseessä on useasta tarinasta koostuva teos, pääsee intensiivisen kerronnan mukana yhtä kiehtovaan tunnelmaan kuin aiemmin lukemieni Lahirin teosten parissa. Pidän kovasti koruttomasta kerronnasta, josta välittyy syvä suhde henkilöhahmojen elämään. Useimmissa kertomuksissa päädytään kahden kulttuurin välisiin ristiriitoihin, vanhempien kokemaan kotimaan kaipuuseen ja moniin velvollisuuksiin omia juuriaan ja sukuaan kohtaan.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Lätäköissä loiskintaa

Kirkas ja leppeä aamu. Pysäkilläkin oli jo mukavan lämmintä ja keväistä odotella, vaikka bussia ei sitten tullutkaan. Onneksi vuorot kulkevat aamuisin vain muutaman minuutin erotuksella, joten ehdin sopivasti seuraavaan. Se mihin edellinen menopeli jäi, ei tullut selväksi, liekö ollut onnettomuus hidastamassa Hesasta maalle päin suuntautuvaa liikennettä jo aamutuimaan.

On se aika vuodesta kun aamuisin saa liukastella kieli keskellä suuta ja illalla loikkia lätäköitten yli. Tänään on märkä ja sula maa, vaikka lauantaina satoi lunta monta senttiä. Olin pettynyt kun ennestäänkin hankien peittämä piha sai lisää peitettä. Onhan se kaunista ja puhdasta, mutta.. onneksi sulaa pois.

Sormet syyhyävät jo pihahommiin ja olen istuttanut purkit täyteen valko- ja ruohosipulia. Valkosipulit työntävät jo pitkää vartta, mutta ruohosipulit ovat onneksi vasta "oraalla". Ne olisi tarkoitus siirtää aikanaan ulos. Pihalla oleva sipulipehko on jo hiipunut, eikä siitä oikein enää riitä soppa- ja salaattitarpeiksi.

Viime keväänä tilasin nähin aikoihin Viherpeukaloitten valmiit kukkapenkkipaketit, jotka saapuivat postiin jo huhtikuun lopussa. Tänä keväänä en uskalla laittaa tilausta sisään ennen kuin lähempänä toukokuuta, ja jos tätä menoa jatkuu, niin varmaan vasta toukokuun lopulla. Kuitenkin haikailen jo tulevan kukinnan perään ja hypistelen puutarhakirjoja ja kasviluetteloja malttamatta.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Viikonloppu kirjanurkassa

Viikonloppu sujui lueskellen. Junakirjassani, Eat Pray Love, Liz on edennyt Italiasta Intiaan ja asettunut ashramiin meditointia oppimaan. Koska jooga on minulle vieras laji, jää sen kuvaus ja termit, kuten asanat tai shaktit, aikatavalla vieraiksi. Mietiskelyn ja keskittymisen vaikeus sen sijaan käy tarinasta selväksi ja pääsen hyvin mukaan tunnelmaan, kun Liz kuvaa jäsenien puutumista ja ajatusten harhailua pitkien meditaatiosessioiden aikana. Mahtavan elävä kieli ja hersyvä kirjoitustapa viehättävät minua tosi paljon. Pitkään aikaan en ole lukenut näin raikasta tekstiä, suomennos on tosi hyvä.

Toinen luettavana oleva, Kalle Isokallion Vesimeloni, sen sijaan on sisällöltään keveää ja hulvattomasti rönsyilevää, aivan kreisiä tarinavirtaa kunnallispolitiikasta ja vesilaitoksen ostoon liittyvästä juonittelusta. Henkilöt ovat uskomattoman kekseliäästi sepitettyjä, mielikuvituksellisia huijareita ja rahanahneita bisnesmieskonnia. Juttu luistaa letkeästi, mutta ei koukuta ihan samalla tavalla kuin Paasilinnan hulluimmat jutut.

Vakavammalla puolella liikun lukiessani Leena Landerin kirjaa Liekin lapset. Sen kieli tenhoaa omalla rauhallisella tavallaan ja tarina kulkee useissa aikatasoissa palaten nykyhetkestä päähenkilön lapsuuteen ja vielä sitäkin varhaisempaan aikaan; isovanhempien sodanaikaisiin muistoihin. Tarina availee pikku hiljaa päähenkilöittensä tuntoja ja kehitysvaiheita, joihin sisällissota on jättänyt jälkensä. Samalla se on paikkapaikoin leppoisakin historian kuvaus, jossa vilahtelee tarkkoja kuvauksia vanhan ajan työmenetelmistä, työväenaatteen kehittymisestä sekä ensimmäisistä Wrightin-veljesten lentomatkoista ja Amerikkaan lähtijöitten tunnoista.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Ruuhkaiset junat - ystävälliset konduktöörit

Alkuviikosta oli intiimihygienia taas korkeassa kurssissa, kun aamuruuhkan junista joka toinen oli peruttu ja jäljellä olevatkin vain puolikkaita normaalista pituudestaan - tiivistä oli, ja lämmintä myös. Hyvässä sovussa matka kuitenkin sujuu, mitä nyt junasta pois pääseminen joskus hätäännystä aiheuttaakin. Edelleenkään ei oikein tiedetä miten ja minne voisi väistää pois haluavia, ja toisaalta junaan nousevat eivät malta odottaa vuoroaan.

VR on varmaan panostanut henkilökuntansa viestintätaitoihin. Pitää oikein kiitoksia antaa aamujen konduktööreille, jotka ovat ystävällisillä kuulutuksillaan pitäneet meidät matkalaiset ajantasalla. Toista oli vielä viime talvena.

Aurinkoisissa ja leudoissa aamuissa mieli pysyy suht' rentona, ja on mukava ihailla valossa kylpeviä radanvarsilähiöitä. Junan vaihtokin, ja odottelu, on siedettävämpää kun ilmassa on tuulahdus keväästä ja lumen voi todella nähdä sulavan.

Viinikoulu

Viinilehden Viinikoulussa oli vuorossa Australia ja Uusi-Seelanti. Maistoimme (tai teistasimme, kuten Viini & Ruoka -lehti opastaa) monta australialaista punaviiniä ja yhden uusseelantilaisen valko- ja punaviinin. Kovasti tykästyin australialaiseen punkkuun, jonka nimi on Yellow Tail ja etiketissä kengurun kuva. Suosikikseni osoittautui kuitenkin Uuden-Seelannin valkoviini Marlborough'n alueelta; Jackson Estate Sauvignon Blanc 2010. Viini on hedelmäinen ja pirteän aromaattinen ja sopii varmasti hyvin kalan, äyriäisten ja salaatin kumppaniksi. Toivottavasti Montana Marlborouhgn'n viinitila ei ole kärsinyt järistyksestä, kun näyttääpi sijaitsevan siinä maan tasalle menneen Christchurchin kaupungin lähistöllä.

Kirjarintamalla on menossa Gao Xingjianin Vaarin onkivapa, joka koostuu useista erillisistä kertomuksista. Kertomukset kuvaavat pääasiassa ihmiskohtaloita Kiinan kansantasavallan murroksen ajalta, mutta eivät ole sävyltään epätoivoisia tai ahdistavan synkkiä, vaan elämän makuisia ja eteenpäin soljuvia kuvaelmia.

Junassa luen joulumyynnin hittikirjaa Eat Pray Love, Elisabeth Gilbertiltä. Olen kirjan alussa vasta, ja tarinassa käydään läpi päähenkilön rajun kipeitä suhdekiemuroita, mutta kuljetaan sentään jo pitkin Rooman katuja ja kahviloita. Mikä parasta, tarinan lomassa oppii muutaman sanan italiaakin.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kevään retkisuunnitelmia vireille

Sää on vihdoin lauhtunut ja aurinko paistaa keväisesti. Vaikka talvisissa maisemissa on oma viehätyksensä kirkkaine hankineen ja siniharmaine metsineen, saa lumen sulettua automatkailusta kyllä irti paljon enemmän. Onneksi kevätkelien vehreyttä voi kurkistella netin avulla tulevia reissuja suunnitellessa.

Erinomaisen kiinnostava retkireitti on Hämeenlinnan Härkätie, joka kulkee monen mielenkiintoisen pikkupaikkakunnan halki pitkin Paimionjoen vartta. Joen varteen mahtuu monta rastipaikkaa, melontareittejä, eräpolkuja, vanhoja kartanoita ja idyllisiä kyläkeskuksia.

Onpa reitin varressa kievaritoimintaa, museoita ja luonnon nähtävyyksiä, kuten Liedossa sijaitseva Kuninkaan lähde, jossa tarinan mukaan kuningas Kustaa Vaasa olisi pysähtynyt juottamassa hevosiaan. Mielenkiintoinen on myös Liedon Vanhalinna, joka nykyisin on Turun yliopistosäätiön omistuksessa. Vanhalinnan sivuilta löytyy pajon tietoa seudusta ja sen historiasta sekä ihastuttava Flash-animaatio linnan sisätiloista, esineistöstä sekä ympäröivästä luonnosta. Lisäksi sivuilta pääsee esim. virtuaaliselle kahvihetkelle ja valokuvanäyttelyyn.

Härkätiellä on myös oma sivustonsa (harkatie.net), mutta sen tiedot ovat juuttuneet männävuosille. Edes viime kesältä ei näytä olevan yhtään päivitystä, joten netti-into lienee hiipunut, toivottavasti tien varren elinkeinot ovat kuitenkin hengissä.
Ainakin Härkätien tuntumassa, Sammatissa sijaitseva Hiidenlinna toimii kesäkaudella. Mielenkiintoinen luonnonkivistä ja betonista rakennettu unelma on taiteilija Reino Koivuniemen rakentama. Monesti olemme ohi kulkeneet, jospa ensi suvena onnistuisimme jo pysähtymäänkin.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Mukaansa tempaava kuvaus globalisaatiosta

Pirkko Peltonen Rognonin kirja Italia vuonna nolla - Tarinoita Euroopan rannalta sopi aivan saumattomaksi jatkoksi Italian kaupunkeja käsitelleelle luentosarjalle. Kirjan kolme osaa Raha, Osattomat ja Valta kertovat haastateltujen ihmisten äänillä siitä mille Italia näyttää nykyisten asukkaittensa silmissä.

'Raha' keskittyy kertomaan rikkaan pohjoisen Veneton alueen ja Venetsian ympäristön kehityksestä. Siitä kuinka alue on muuttunut perheyrittäjyyden laajentuessa globaaliksi bisnekseksi, jossa kolmansista maista tullut halpatyövoima hoitaa hanttihommat, jotka venetolaisille eivät alhaisen palkkatason vuoksi kelpaa.

'Osattomat' puolestaan kuvaa Apulian maakunnan maantieteellistä asemaa ja maakunnan pääkaupunkiin Bariin tulvivaa katkeamatonta laittomien siirtolaisten virtaa. Albaniasta on Apulian rannoille vain kuudenkymmenen kilometrin matka, joten ihmiskuljetuksia rantautuu Barin seuduille mitä erilaisimmilla aluksilla. Ihmiskauppa rehottaa, laittomat siirtolaiset tulevat ryöstetyksi ensin kovahintaisen merimatkan järjestäjien taholta ja sitten hyväksikäyttäjiensa toimesta - ja lopuksi maasta karkotetuiksi.

'Valta' keskittyy Roomaan ja sieltä käsin junailtavan valtionhallinnon kuvaamiseen. Kirja avaa mielenkiintoisella tavalla Italian nykyhallinnon järjestäytymistä kaikkine ongelmineen, toisiinsa kietoutuneine omistussuhteineen ja puoluepoliittisine manipulointeineen. Luvussa on myös kerrottu koululaitoksesta, sen uudistuksista ja siitä, mitä mieltä opiskelijat ovat uudistuksen kolmen I:n (Impresa, Inglese, Internet)koulusta. Kirja on julkaistu vuonna 2005, joten nyt monet kerrotuista hankkeista pitäisi jo olla toteutuneita.
Minussa kirja herätti kiinnostuksen seurata miten kerrotuille asioille on Italiassa kuluneiden kuuden vuoden aikana käynyt, ainakin Berlusconin hallintokoneisto jyrää siellä edelleen.

Toivottavasti Peltonen Rognoni vielä palaa aiheeseen vielä uuden kirjan myötä. Joka tapauksessa päätin etsiä käsiini hänen edeltävän teoksensa Ihmeellinen Italia, niin mielenkiintoisella tavalla hän maasta, sen historiasta ja asukkaitten värikkäistä vaiheista kirjoittaa, istuen kenties Orvietossa sijaitsevan ruusutarhansa aurinkoisella terassilla.

Firenze oli muuten esillä eilen Jaakko ja maailmanvalloittajat -ohjelman jaksossa, joka on nähtävissä Areenassa 26 helmikuuta saakka. Linkki ohjelmajaksoon:

torstai 17. helmikuuta 2011

Viimeinen italianilta, Toscana ja Firenze


Neljäs ja viimeinen Bel paese -luento on takana. Viimeisenä kävimme läpi Toscanan nähtävyyksiä. Loimme pikaiset katsaukset Pisan, Siennan ja Elban maisemiin, mutta eniten katselimme firenzeläisiä nähtävyyksiä, arkkitehtuuria sekä taiteilijoiden töitä ja mahtisukujen vaiheita.

Omat muistoni Firenzestä, ja Toscanasta yleensä, rajoittuvat uskomattomaan rankkasateitten ketjuun, joka leijui yllämme missä ikinä keksimmekään pysähtyä. Reissusta parhaimmin on mieleen jäänyt kiipeäminen Pisan kaltevaan torniin ja Ihmeiden aukion valkean hohtavat rakennukset, kastekappeli ja tuomiokirkko. Siennasta muistan lähinnä jyrkät ylämäet, jotka johtivat suurelle keskusaukiolle, joka oli väkeä pullollaan. Aukion markkinahumusta ostimme pakon sanelemina sateenvarjot, jotta saatoimme lähteä niskaan ryöppyävässä sateessa kävelemään takaisin autolle, joka oli jätetty parkkiin jonnekin mäen juurelle.

Firenze jää jo lähes täysin auton ikkunoista avautuneitten, vettä tulvivien muistojen varaan. Ehdimme häthätää pysähtyä Arno-joen rantatöyräällä sijaitsevalle markkinapaikalle kuvaamaan kuuluisaa Ponte Vecchiota ja Duomon kupolia, kun taivas repesi. Jonkin verran ajelimme sateisen kaupungin sokkeloisilla kujilla, josta ajelusta saapui seuraavana talvena muistuttamaan sakkolappu. Lappunen kertoi, että olimme seikkailleet autoilta kielletyllä, historiallisesti merkittävällä katuosuudella, jossa saivat kurvailla vain residentit.

Mukava oli siis vertailla omia näkemisiä opettajan materiaaleissa vilahteleviin maisemiin ja todeta taas kerran, että paljon on jäänyt vielä varastoonkin. Vielä voisi tehtä useita reissuja kaikkiin noihin kaupunkeihin ja silti oppia aina jotain uutta ja ennen kokematonta.

Vastapainoksi kaikelle italiaväritteiselle kävimme viikonloppuna pääkaupunkireissulla, ihan asiaksemme vain nauttimassa hyvää ruokaa espanjalaishenkisessä ravintola Nuevossa. Menu oli hyvä, viinit samaten ja ravintolan miljöö oli mukava espanjalaisine musiikkeineen. Ensin tuntui vähän hassulta kun meillä oli tehtynä oikein pöytävaraus, eikä porukkaa näyttänyt kovin paljoa olevan. Pian paikka alkoi kuitenkin täyttyä ja lähtiessä pöytäämme ohjattiin jo samantien uusi pariskunta, suosittu ravintola kaikesta päätellen.

Kirjarintamalla Italia-aihe jatkuu vielä. Löysin luettavakseni mielenkiintoisen Pirkko Peltonen Rognonin kirjan Italia vuonna nolla.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Bel Paese: Venetsia


Kolmannen Italian illan aiheena oli Venetsia ja Veneton maakunta. Oli ihanaa palata omiin lomamuistoihin esityksen edetessä. Koska olen käynyt Venetsiassa vain kerran, oli suurin osa illan annista minulle uutta. Paljon yksityiskohtia ja asioita joita en ollut huomannut tai osannut etsiä, vaikka olinkin kävellyt juuri samassa paikassa. Siinäkin kaupungissa riittäisi katseltavaa vuosikausiksi.

Venetsian pääsaaren lisäksi katsottiin kuvia ja videoita myös Muranon lasipajoilta sekä Buranon pitsikujilta. Niille meidän matkamme ei vielä ole johtanut.
Ystäväni oli näitä käyntikohteita jo kovin kehunnut ja tämän esityksen myötä halu päästä noille saarille vain vahvistui. Jos joutuisin valitsemaan vain toisen, niin ilman muuta menisin Buranolle, tuolle pitsien saarelle, jonka talot loistavat kirkkaan värisinä pilkkuina vesien rannoilla. Tarinan mukaan naiset maalasivat talot omalla tunnusvärillä, jotta kalastajamiehet osaisivat sumussa oikean talon luo. Vielä tänä päivänäkin talon väri on säilytettävä alkuperäisenä.

Luennon sisältöön kuului koko Veneton alueen esittely, joten tuttuja maisemia näkyi myös Padovan ja Veronan kuvissa. Vilahtelipa joissain näkymissä myös tuo iki-ihana suosikkini, Peschiera del Garda ja muutama väläys Riviera del Brenta -joen varren mahtavista Villoista, noista "kesämökeistä" joissa Venetsian ruhtinaat viettivät kuumia kesiä hovijoukkojensa kanssa paossa kaupungin helteistä .

On haikeaa ajatella, että enää on jäljellä vain yksi italianilta. Kurssiesitteen lupaus nojatuolimatkoista on toteutunut.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Italianillat; viinikoulu ja Napoli

Viikko vipinää täynnä. Maanantaina pistäydyin Korjaamolla, Viinilehden järjestämässä viinikoulussa. Esittelyvuorossa olivat Italian ja Espanjan viinialueet.

Maisteltaviksi saimme kolme italialaista ja kolme espanjalaista punaviiniä. Opin paljon uutta kummankin maan viinialueista ja -lainsäädännöstä, laatumerkinnöistä ja niiden historiasta. Paljon tietoa tuli myös eri rypälelajikkeista, viinin kypsyttämisestä ja tietysti niistä tanniineista.

Hämmästyksekseni huomasin, että olin silmämääräisessä arviossa osunut oikeaan ja tunnistanut viinien alkuperämaan. Tuoksusta tunnistin myös espanjalaisen Tempranillo-rypäleen.

Italialaisten viinien joukosta nousi suosikikseni Ripasso-menetelmällä valmistettu Tommasi Ripasso Valpolicella 2008. Espanjalaisista mieluisinta oli uusi tuttavuus Baron de Ley Reserva 2005, Riojasta.

Bel Paese osa II - Napoli

Tiistaina Opiston luennolla tutustuimme Napoliin. Kuten olin toivonut, antoi ennalta tuntemattoman kaupungin materiaali enemmän kuin tutun kohteen käsittely.

Luentosisältö oli myös erilainen. Katsoimme paljon videoita Napolista, Pompeijista, Caprista ja ympäröivästä Campanian alueesta. Aivan mahtavalta vaikutti myös tuo unelmien Amalfi, jonne toivon vielä joskus pääseväni. Samaa vakuuttivat myös ne luentolaiset jotka olivat paikan jo kokeneet.

Monet kurssilaisista ovat matkailleet Italiassa. Useimmat ovat käyneet Roomassa ja Venetsiassa, mutta jotkut myös Sisiliassa, Caprilla ja Sorrentossa. Silloin tällöin joku esittelyssä oleva kohde saa hauskat matkamuistot pintaan ja on kiva kuunnella värikkäitä kertomuksia italialaisesta elämänmenosta, liikennesattumuksista tai kielikommelluksista.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Aurinko paistaa lumikasaan

Perjantaina oli keväisen tuntuinen päivä. Aurinko paistoi ja linnunliverrystä kuului työmatkapuistikosta. Pitkästä aikaa leudonpuoleinen ja tuuleton keli houkutteli pitkille kävelyretkille.

Tänäänkin paistaa aurinko. Voimakas tuuli soittelee kattopeltejä ja pöllyttää lunta korkeista kinoksista niin, että aika-ajoin ilma on sakeanaan vaikkei taivaalta tule hiutalettakaan. Ikkunoista avutuvat lohduttomat maisemat. Katolta pudotetut lumikuormat ylettävät ikkunoiden alareunaan saakka ja valkoista on silmän kantamattomiin. Jos ei muistaisi viime kevään ihmeellisen nopeaa lämpenemistä ja lumikinosten haihtumista ennätysajassa taivaan tuuliin, olisi todella lohduton olo.

Toivon todella samantapaista kevään tuloa kuin edellisvuonna saimme kokea. Silloinkin maalailtiin uhkakuvia suurtulvista ja seisovista sulavesistä, mutta hupsis vain, ja lumi oli kadonnut. Jo nyt pihalla on sama lumimäärä kuin viime talvena, vaikka suurin osa lumisateista ajoittui silloin vasta helmikuulle, joten ennätyshanget ehtivät hyvinkin toteutua.

Talven suhteen olen kuitenkin jo 'voiton puolella'. Neljän aikoihin on valoisaa ja työmatkat taittuvat mennen tullen pirteämmissä tunnelmissa. Junat ovat viime viikolla takkuilleet tutuksi tulleeseen tapaan, tällä kertaa syynä taas tuo ohjainlaitevika. Onneksi aurinko on tuonut odotussessioihin lämpöä ja piristystä. Kun laitan silmät kiinni, voin haaveissa jo nähdä keväiset kukkaniityt ja rantatöyräät. Paistaa se aurinko vielä näihinkin kinoksiin.

torstai 27. tammikuuta 2011

Bel Paese - osa I Rooma




Tiistaina oli ensimmäinen Italia-luento. Ensimmäinen kaupunki neljän kaupungin luentosarjassa oli Rooma, tietysti. Luennon sisältö oli asiallinen ja opettajan omiin lomakuviin perustuva. Sellaisena ihan kiva, mutta vähän oli fiilis, niin kuin olisi kaverin lomakuvia käynyt katselemassa. Odotin ehkä liikaa syventävää tietoa taiteesta ja arkkitehtuurista, roomalaisten elämäntavoista ja muuta sisäpiiritietoa, jota kaupunkia ja kulttuuria hyvin tuntevan olisi voinut ajatella kertovan. No jokainen luento on luennoitsijansa näköinen. Kaikki vaan eivät ole villisti aiheeseensa eläytyviä tarinan kertojia.

Ei ilta hukkaan mennyt. Nyt tiedän missä olen käynyt! Roomaa kierrellessämme kartan luku jäi monesti sikseen ja vaikka kiipesimme sen seitsemästä kukkulasta parille ja autoilimme kaupunkiliikenteessä ja ympäristössä, niin nyt vasta osaan hahmottaa mitkä paikat meidän lomakuvissamme on. Gianicolossa sijaitsevan Garibaldin patsaankin tunnistan nyt isännän ottamasta kuvasta - itse en sen luokse koskaan löytänyt, vaan eksyin lasten kanssa saman kukkulan laella olevaan puistikkoon, josta oli kyllä loistavat näköalat.

Lukunurkassa olen edennyt Yöjuna Lissaboniin -kirjan loppuun. Jäin kaipaamaan Munduksen ja Amadeun tarinaa ja kirjan auki jäänyt loppu saa mielikuvituksen piirtelemään kirjalle erilaisia jatko-osia.

Tammikuun kirjavalintojeni ohessa lukaisin myös mainion Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät teoksen, joka sattui silmiini jonkun kirjablogin sivulta. Sain kirjan vain pikalainaan, sillä varauksia uudella niteellä oli jo useita. Tarina oli erikoinen. Pidin siitä, varsinkin alkuosasta, todella paljon. Erikoista oli myös tutustua kirjan kahteen erilaiseen lopetukseen. Minulle sattunut kirja oli blanc-versio, joten kaivoin netistä rouge-version loppukappaleet ja pidin kyllä enemmän 'omasta', ensin lukemastani loppuratkaisusta.

Junadekkarina luen tällä hetkellä Robert van Gulikin tuomari Deen Kiinalaisia kultamurhia. Gulik hallitsee kerrontansa kohteet, Kiinan historian, oikeuslaitoksen, taruston ja etiketin. Kummallista kyllä, hänen juonikkaita kirjojaan lukiessa tulee aina rauhallinen olo, niin kuin seikkailisi vehreissä metsissä ja suurten jokien äärellä.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Kulttuuririentoja kaupunginteatterissa

Olipa harmin paikka, että unohdin kameran kotiin eiliseltä Helsingin reissulta. Mielelläni olisin ikuistanut valkeat, kinoksien keskellä lepäävät Kaisaniemen ja Hakaniemen maisemat tänne blogisivuille. Ehdin nimittäin kävellä Töölönlahden rannalla ja linjoilla jonkin aikaa kaikessa rauhassa, kun tällä kertaa aikatauluun jättämääni "VR-varaa" ei tarvinnutkaan.

Kävimme suvun naisporukalla katsomassa ratkiriemukaan Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Mukavan rempseä tarina, jonka ehdottomasti parasta antia olivat Asko Sarkolan ja Esko Roineen mahtavat roolisuoritukset Martha- ja Abi-täteinä. Näytelmästä tarttui letkeä tunnelma vielä Paasitornin Teatterimenulle saakka ja porukalla heitimme huulta seljaviinistä ja Panaman kanavasta. Mahtavaa, että serkkutytössä riittää virtaa järjestää tällaisia kulttuuritientoja!


Olen aivan viimesivuilla Pascal Mercierin kirjassa Yöjuna Lissaboniin. En millään hennoisi luopua tarinasta ja pitkitän lukemista ja säästän sivuja tekemällä sivuloikkia kirjassa esiintyneisiin paikkoihin. Niinpä olen tarinan myötä ihastunut paitsi Lissabonin vanhoihin katuihin ja kahviloihin, erityisesti myös Coimbraan, Portugalin vanhaan pääkaupunkiin, jossa sijaitsee mm. Euroopan ensimmäisiin lukeutuva yliopisto ja juhlavan näköinen kirjasto Biblioteca Joanina.

Coimbran "löydettyäni" hullaannuin sen rauhallisiin puistoihin Jardim Botanico de Coimbraan sekä etenkin Jardim da Sereiaan. Kaupungista on useampia nettisivuja, kuvia ja videoita, joiden avulla nähtävyyksiin ja puistojen linnunlauluisiin, kesäisiin käytäviin pääsee tutustumaan. Videoiden myötä kuuntelin pitkästä aikaa myös portugalilaista kitaraa, etenkin Carlos Paredesin soitantaa löytyy usean videon verran.


sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Nojatuolimatkoja odotellessa

Mukavan lauhkean viikon jälkeen viikonloppu taas kipakassa pakkasessa. Eilen vilahti jo aurinkokin ja pakkanen painui illalla kahteenkymmeneen asteeseen. Nyt päivällä on mittarissa vielä reilut kymmenen astetta, mutta huomiselle sääennustus enteili lähes nollakeliä.

Koulukkailla on ensi viikolla luistelua, joten toivon, että ihan plussakelille ei mentäisi. Muutaman asteen pakkanen sen sijaan sopisi luisteluhommiin vallan mainiosti. Eilen pidettiin sitten taas luistimien nauhoitus- ja jalkaanlaittoharjoituksia. Kyllä se jotenkin alkaa sujua, ja onneksi mahtuivat vielä jalkaan.

Tammikuulle varatut kirjat kuluvat huimaa vauhtia. Heli Ilaskarin Kanarian saarista kertovan kirjan lukaisin jo. Se oli mukaansa tempaava ja varmaankin aika realistinen kuvaus ihanasta yrityksestä muuttaa maisemaa pakkasten seasta Espanjan lämpöön - ja sieltä takaisin. Tarinasta jäi sellainen tunne, että reissu ei silti hukkaan mennyt, vaikka pysyvää elinkeinoa ja olemista Kanarialta ei lähtijöille löytynytkään. Kokemuksia ja muisteltavaa sekä ystäviä kertyi senkin edestä ja elämän muutos johti pariskunnan asumaan uudelle paikkakunnalle Suomessa.

Yöjuna Lissaboniin teos on edennyt jo yli puolen välin ja on todella tajuntaa laajentava sekä katsetta avartava lukukokemus. Tarina poukkoilee Sveitsin ja Portugalin välillä ja kieputtelee mukaansa monenlaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Kirjan avulla saa silmäyksen myös Portugalin historiaan, joka minulle entuudestaan oli aikalailla tuntematon. Kovasti tuo kuitenkin on saman kaltainen kuin Espanjalaisten samoihin aikoihin kokema Francon diktatuuri.

Junakirjana olen tällä välin uppoutunut Raymond Carverin novelliteokseen "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta". Sen kanssa meinaan aina ajaa asemalta ohitse. Tarinat ovat arkisia, aikalailla tavallisista elämäntilanteista kertovia, riipaisevan tarkkanäköisiä katkelmia. Keskiöön nousevat juuri ne lausumattomat sanat ja taka-alalle vaietut tunteet. Paikkapaikoin aika lohdutonta ja surullistakin luettavaa, mutta samalla niin todellista ja lähestulkoon kuin omasta arjesta ammennettua.

Ilmoittauduin Opistolle neljänä iltana pidettävään luentosarjaan, joka käsittelee Italian kaupunkeja (Rooma, Napoli, Venetsia ja Firenze) sekä niiden kulttuuria. Esittelytekstissä mainittiin, että luennot käyvät hyvin "nojatuolimatkasta" kuhunkin kohteeseen, joten näitä odotellessa.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Sadepäivän Googlematkailua

Olen taannoin tullut tilanneeksi Geo-lehden espanjankielisen uutiskirjeen. Pitkästä aikaa avasin tänään tuon lehtilinkin ja päädyin mielenkiintoisille sivuille, joilla kerrottiin espanjalaisista historiallisesti mielenkiintoisista kaupunkikohteista.

Siitä se sitten lähti. Pitkän tovin tankkasin tekstejä Cuencasta, Salamancasta, Cordobasta ja Teneriffan La Lagunasta, jonka läpi olemme lomamatkoilla ajelleet matkalla lentokentältä Santa Cruziin ja sieltä edelleen milloin minnekin. Joku linkki johti googlempasiinkin ja sieltä alkoi matkailu pitkin kaupungin katuja.

Uteliaisuus johti La Lagunan jälkeen tutustumaan vielä minulle täysin tuntemattomaan Meridan kaupunkiin ja sieltäpä löytyikin matkailijan aarteita. Historiallinen härkätaisteluareena, amfiteatteri ja kaunis Guadiana-joki, jonka yli kulkee mm. Puente Romana -niminen ikimuinoinen kivisilta. Jonkin aikaa haahuilin streetview-näkymän avulla pitkin kaupungin katuja, joen vartta ja puistikoita. Mukavaa ja opettavaista ajanvietettä? Ainakin tuo helpotusta pahimpaan kesän kaipuuseen. Onneksi Meridan streetview-näkymät oli kuvattu syksyisenä ja märkänä päivänä, joten kaikkien suurin auringonnälkä ei päässyt kaivertamaan.

Meridassa ovat piipahtaneet ihka oikeasti myös pari löytämääni bloggaajaa:
avaramaa.wordpress.com
lulujajupi.blogspot.com

Huomenna alkaa taas koulukkaiden arki ja elämä palaa normaaliin uomaansa. Saa nähdä miten pitkään sadekeli pysyttelee niskassa ja pääsevätkö kouluissa harrastamaan hiihtoa ja luistelua kuten urheilutuntien ohjelmaan on kirjoitettu.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Uudistuksia uuteen vuoteen




Hyvää alkanutta vuotta. Uuden vuoden innostamana blogisivukin sai uuden ilmeen ja kuvabannerin. Kauniita Ylläksen kesämaisemia katsellessa mieli hamuaa taas Äkäslompolon rantaan ja tuulisille tuntureille.

Kuvasta näkyy kuitenkin, että todellisuus on toista maata ja talvi parhaimmillaan. Katot notkuvat kinosten painosta ja lyhdyllä on komea luminen pipo. Ei siihen raaski koskea, pitää vain toivoa, ettei varsi käy liian hennoksi.

Kesän kaipuu näkyy myös kirjapöydälläni. Sinne saapuivat juuri Heli Ilaskarin kirja Oravanpyörästä Onnellisten saarille sekä Pascal Mercierin Yöjunalla Lissaboniin, joka osoittautui kooltaan oikein tiiliskiveksi. Näiden tarinoiden parissa oletan pääseväni mukavasti helmikuulle saakka ja onhan tallessa hätävaraksi vielä muutama Peter Kerrin Mallorca-tarina.